Kiitollisuus…

Mun INVAJOHANNA- blogi sivustolla on ollut nyt yli 7000 kävijää. Kiitos, että olette käyneet sivustollani ja mielenkiinnostanne minun elämääni kohtaan. Kirjoitan mielelläni lisää.

Olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että päätin kirjoittaa iloisemmasta aiheesta, mun jutut kun on vähän raskaamman puoleista välillä. Nyt kirjoitan kiitollisuudesta.

Viimeisin kirjoitukseni jakoi mielipiteitä. Kirjoitin siis lähinnä siitä, kannattaako minun tehdä töitä? Sitä pohdin, koska minulle ei meinattu korvata työssäni tarvitsemaani henkilökohtaisen avun tunteja.

Sain tällaisen kommentin viimeisimmästä julkaisustani;

Tietenkin vammaisen ihmisen työllistymistä ja elämää tulisi tukea. Mietin kuitenkin että koska henkilö on tässä tapauksessa vammautunut päihteiden käytön seurauksena, niin eikö ensimmäinen ajatus ole se että päihderiippuvaisia tulisi tukea ennen kuin ratkaisu on tämä?

Niin tai näin, valtavastihan henkilö on saanut jo yhteiskunnallista apua. En sano, etteikö päihteiden käyttö olisi sairaus ja reagointia johonkin pahaan.

Vammaisista henkilöistä kuitenkin valtaosa on vammautunut ilman omaa edesauttamistaan, joko synnynnäisesti, sairauden, tai onnettomuuden takia.

Joskus on ehkä hyvä olla onnellinen siitäkin vähästä mikä itseaiheutetun vammautumisen jälkeen jäi.

Tyttären parhaan ystävän isäpuoli päätti tässä taannoin hypätä sillalta motarille. Sairaalatyössä olevana tiesin miten siinä käy jos henki ei lähde.

Tulos: Kaikissa raajoissa useita murtumia, lonkassa, selässä ja niskassa murtumat, nokka poikki, sisäisiä vammoja, mutta henki nippanappa pihisee.

Siitä on sitten hyvä lähteä ylöspäin 🤔

Sairaalassa on sanonta; vasta viides kerros on varma.

Meillä näitä hyppääjiä tulee tasaisin väliajoin ja valtaosa on näitä ns. yrittäjiä, jotka vammautuvat vakavasti loppuelämäkseen ja jäävät yhteiskunnan armon varaan.

Ymmärrän kyllä ettei sitä kamapäissään paljoa mieti. Silti pitäisi ymmärtää myös se toinen puoli, miten paljon leikkaustiimi on tehnyt työtä putkeen pelastaakseen omaehtoisesti hypänneen. Miten paljon on uhrattu työtä, rahaa ja resursseja esim. teholla että pidetään elossa sellainen henkilö joka on halunnut kuolla. Siihen lisäksi fyysinen kuntoutus, joka voi jatkua loppuelämän, sekä henkinen kuntoutus joka niin ikään jatkuu todennäköisesti vuosia.

Mun mielestäni siinä valossa on itsensä vammauttaneen osa- aikainen työllistyminen aika pikku juttu. Se on hieno tavoite, mutta tosiasia on myös se että itse tilanteeseensa vaikuttamattomat saavat usein tuskin mitään tukea työssäkäyntiinsä, asioidensa hoitoon tai asumiseensa.

Mulla ei ole noin vakavia fyysisiä vammoja, enkä ole millään tapaa katkera tai tuomitseva. Näin kuitenkin asian näen ja toivon vilpittömästi hyvää jatkoa blogaajalle ❤️

Minä vastasin kyseiseen kommenttiin näin;

Anteeksi, mutta pakko selventää asioita. Minä olen vammautunut päihteiden käytön seurauksena, eli alkoholin alaisena. Papereissani lukee putoamisonnettomuus. Minä en hypännyt, vaan putosin. Olin uhkaillut hyppääväni, mutta en hypännyt. Roikuin pitkään kaiteessa ja yritin päästä ylös. Voimani eivät riittäneet.

Minä en halunnut vammautua, enkä edes kuolla. Minulla on todettu ensin tunnehäiriö, joka oli seurausta vanhempieni erosta, kun olin ala-asteella. Ylä-asteella seitsemännellä luokalla minua aletiin koulukiusaamaan, koska melkein koko koulu oli päättänyt, että minulla on pienet tissit, eli olen lauta. Minä vaihdoin vuoden jälkeen koulua, jolloin peli oli jo menetetty.

Luitko ollenkaan mitä muita traumoja olen kokenut elämässäni? Minä olen hyvinkin kiitollinen Tyksille ja Tyksin teho-osastolle ja yhteiskunnalle mitä he ovat eteeni tehneet ja mitä heltä olen saanut ja oppinut. Ilman heitä en olisi tässä.

Siksi olen esim. tehnyt elinluovutus testamentin. Jos vaikka yski lääkäriopiskelija saisi leikkiä kuolleella ruumiillani. Se on minun kiitos. Jos voittaisin lotossa, lahjoittaisin heti siitä osan teho-osastolle, koska he ovat pelastaneet kymmeniä kertoja milloin mistäkin.

Minä en ole valinnut tätä tietä. Olen tietenkin tehnyt paljon vääriä valintoja elämässäni. Mutta tällä hetkellä, vaikka elämääni rajoittavat vamma, sairaudet, kivut ym.. Haluan silti elää ja nautinkin elämästäni ja hyvin pienistä asioista. Siitä että joku hymyilee minulle, on kivuttomampi päivä, pääsen ulkona itse kelaamaan pienen lenkin.

Työelämään liittyminen on ollut minuille asia josta olen vain voinut haaveilla ja nyt se on mahdollista. On se minulle iso mahdollisuus uuteen elämään ja inspiraatioon. En ole katkera elämälle, vaan ikuisen kiitollinen että elän ja missä mennään <3

Helppo se sieltä on huudella kun kädet ja jalat toimii eikä ole omaa kokemusta asioista ja sairauksista joita minä sairastan. Tuollaise ns. terveet ihmiset jaksavat valittaa joka pikkuasiastakin. Voi kun vähän kolottaa. Minulla on kipuja ja hermosto-oireita 24/7, enkä todellakaan jaksa valittaa siitä. Jokaisena päivänä moniin asioihin sopeuduttava, ja opetella elämään niiden kanssa.

Tosi usein myös arvostellaan juuri mielenterveys ja päihdepuolen asiakkaita hyvin ala-arvoiseen sävyyn. Ihmiset me kaikki yritämme vain elää ja kaikennäköistä tähän maailmaan mahtuu niin kuin sinäkin, elämä opettaa… Kaikkea hyvää itsellesikin mutta kuka tässä tuomitsee?

En osaa sanoa, mitä kyseinen kommentoija viestillään haki. Hän ei enään vastannut minulle mitään. Olin hyvin loukkaantunut hänen kommentistaan, niin kuin minun vastauksessani se näkyy. Tällä hetkellä olen kuitenkin osaltani kiitollinen hänen kommentistaan, vaikka vieläkin koen sen myös hieman loukkaavana.

Kiitollinen siitä, että sain perspektiiviä elämääni ja tämän blogini kirjoittamiseen. Nämä kirjoitukseni varmasti herättävät tunteita ja kaikennäköisiä mielipiteitä, jotka perustuvat myös ihmisen omaan elämään, elämäntilanteeseen ja omaan kokemukseensa.

Jotkut ihmiset ovat tunteneet minut vain silloin, kun olen sekoillut enemmän tai vähemmän. Mutta melkoisesti olen ihmisenä kasvanut.

Olen elänyt tosi itsekeskeistä elämää. Kuvitellut, että maailma pyörii vain minun ympärillä ja minä maailman ympärillä. Nykyään ajattelen paljon muitakin ihmisiä. Mitä maailmassa tapahtuu? Miten voisin auttaa jotakuta ja pidän ihmissuhteistani huolta.

Yritän korvata pahaa flowta ja ajatusmaailmaani kiitollisuudella ja myös monet ystäväni muistuttelevat minua siitä, kun on oikein huono hetki tai tuntuu, että seinät kaatuvat päälle.

Aina on jotain, mistä olla kiitollinen, aina! Tämän kiitollisuuden taidon olen oppinut vertaistukiryhmien kautta, joissa käyn. Elämässä on pieniä ja suuria valopilkkuja, joiden kautta tulen onnellliseksi ja olen hyvin kiitollinen perusasioista ja siitä, että minulla on mahdollisuus elää. Minulle elämä merkitsee mahdollisuutta.

Minulla on ollut mahdollisuudet moniin asioihin. Kuusi vuotiaana toivoin, että minusta tulee laulaja. Myöhemmin halusin olla joku kuuluisa taitoluistelija. Harrastinkin taitoluistelua noin seitsemän vuotta. Uskoin, että aikuisena olen naimisissa ja minulla on lapsia ja ammatti. Olen kiitollinen siitä, että minulla oli tällaisia unelmia ja mahdollisuus unelmoida.

Kuitenkin jo ylä-asteen seisemännellä luokalla minua alettiin koulukiusaamaan. Vielä kuudennella luokalla olin suosittu. Koulu vaihtui, uudet ihmiset ja uudet kujeet. Teinit ovat todella armottomia toisia kohtaan. Luokkamme pari poikaa alkoivat haukkumaan minua laudaksi, joka tarkoittaa sitä, että minulla ei ollut riittävän isot rinnat. Vanhempani olivat eronneet jokin aika sitten ja sekin oli minulle hyvin vaikeaa aikaa. Pian suuri osa koulusta otti minut pilkkauksen kohteeksi. Se tuntui todella pahalta. Niin pahalta, etten pystynyt menemään kouluun, enkä ensin pystynyt edes kertomaan kenellekään, koska minua hävetti.

Äitini kuitenkin alkoi aavistelemaan pahoinvointiani ja sitä, että olin muka sairaana kokoajan. Alkoholi tuli näihin aikoihin myös vahvemmin elämääni. Ystäväpiirini muuttui myös. Ensimmäisen kirkkaan alkoholikokeilun saattamana olimme parhaan ystäväni kanssa putkassa. Minä puhalsin 2,5%. Olin oksennellut koko sellin täyteen ja kierinyt omassa oksennksessa. Äitimme hakivat meidät poliisilaitokselta. Tästä tehtiin lastensuojeluilmoitus ja menimme juttelemaan asioista.

Minä olin ahdistunut, todella ja peloissani, mutta se näkyi minussa kaikkitietävänä teininä jota kukaan ei määrää. Olin masentunut ja minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, mutta en suostunut terapiaan. Päädyin nuorisopsykiatrian osastolle neljäksi päivää tarkkailuun pakkohoitopäätöksellä. Minulle oli laitettava rajat. Siitäkin olen kiitollinen, koska se oli ensimmäinen stoppi, jolloin mietin elämääni ja itseäni.

Alkoholista tuli minulle pakokeino ahdistavaan arkeen. Onhan se nyt sata kertaa mukavampaa lähteä ystävien kanssa bilettämäään, pitämään hauskaa ja unohtamaan todellisuuden ahdistuksen. En todellakaan ymmärtänyt asiaa näin silloin. En nähnyt edes omaa käytöstäni vääräksi, tai miten mikäkin voi vaikuttaa tulevaisuuteeni. Minä vain menin, tein ja elin.

Pikkuhiljaa kuvioihin tuli lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttö ja sitten huumeet. Elämä tuntui jännältä ja tuntui itsevarmemmalta ja kuin olisin ollut jotain enemmän. Olin jo vaihtanut muutamaan kertaan koulua ja olimme muuttaneet viereiseen kaupunkiin, jotta minä ja perheemme voisi paremmin. Kävin viimeisen ylä-asteen luokan erityiskoulussa ja paransin keskiarvoani niin, että pääsin lukioon.

Uuden koulun alottaessani minulla ja perheellämme meni hyvin, enkä käyttänyt tuona hetkenä huumeita. Yritin ryhdistäytyä ja saada elämäni kuntoon. Mutta en kyennyt koulunkäyntiin. Vanhat pelot ja ahdistus siitä, ettei minua hyväksyytä joukkoon ja olen huonompi, kuin muut. Jätin lukion kesken, koska sain paniikkikohtauksia, kun piti mennä kouluun ja koulumatkoillakin.

Seuraavaksi hain lähihoitajakouluun. Olisin halunnut ambulanssiin töihin. Lähdin innokkaana kouluun, mutta ei. Paniikkikohtaukset valtasivat koulumatkani taas. Päätin pitää välivuoden ja aloittaa lähihoitajan opinnot uudestaan syksyllä 2000.

Kesäksi pääsin kaupungin puutarhapuolelle kesätöihin. Elämä ja hyvinvointini oli mennyt parempaan suuntaan ja pääsin ilman paniikkikohtauksia töihin. Olin ylpeä itsestäni. Minulla oli oikeita hyviä ystäviä ja nautin töistä ja elämästäni. Kotonakin meni hyvin ja minuun luotettiin.

En tiedä mitä sinä iltana oikein oli tapahtunut, kun vammauduin 16-vuotiaana kesäkuussa 2000. Olin käyttäytynyt omituissesti ja uhkaavasti ystäviäni kohtaan. Olin jopa uhkaillut heitä veitsellä. Tuona iltana olin nähnyt huumeita käyttäviä kavereitani. He kiistävät antaneensa minulle mitään. Minulla kuitenkin oltiin nähty pillereitä. Sairaalassa seulat olivat puhtaat. Mutta kysymys kuuluu, näkyvätkö kaikki aineet testeissä? Olin sanonut hyppääväni, mutta istuin kaiteella ja putosin viidennestä kerroksesta selälleni nurmikolle. Ystäväni näkivät kaiken, koska he olivat parvekkeen alapuolella.

En kuitenkaan luovuttanut, vaikka olisi tuntunut helpommalta luovuttaakin. Jo teholla hoitajat pistivät kovaa kovaa vasten. Asiat vain tehtiin ja niistä pidettiin kiinni. Heille olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen. Heidän kanssaan aloitin uuden elämän taistelun.

Olen yhtä kiitollinen Käpylän Kuntoutuskeskukselle, jossa sain kuntoutukseni vammautumiseni jälkeen. Se oli kuin työtä aamusta iltaan. Kaikki oli opeteltava uudestaan ja uusilla tavoilla. Taitavan henkilökunnan ja vertaistuen avulla uskoin elämän mahdollisuuteen.

Tein paljon vääriä valintoja elämässäni kotiuduttuani kuntoutuksesta, kuten sen, että aloitin huumeidenkäytön uudestaan. Se oli minulle tuskan lääkitsemistä. Niin sen itse ajattelin. Minun oli vaikea hyväksyä vammaisuuttani ja tunsin olevani huonompi, kuin muut. Olin välillä pitkiäkin aikoja ilman huumeita, mutta palautin ne taas elämääni, kun tuntui tuskalliselta. Oikeasti olin huumeriippuvainen.

Minulla oli monia koulunkäynti yrityksiä vammautumiseni jälkeen, jolloin yritin kunnostaa elämääni ja elää ilman huumeita. Kävin iltalukiota. Olin vuoden Järvenpäässä Invalidiliiton koulutuskeskuksessa. Kävin myös datanomi koulutuksen näyttökokeeseen asti, mutta jäi muutamasta pisteestä kiinni, etten päässyt näytöstä läpi.

Elämässäni tapahtui traumoja väliajoin vielä vammautumisen jälkeenkin. Minut raiskattiin täysin puolustuskyvyttömänä, aloin saamaan toistuvia keuhkokuumeita, jotka veivät minut teho-osasto hoitoon, paras ystäväni menehtyi jonka seurauksena jouduin psykoosiin. Psykoosissa purin sormeni melkein poikki ja ne amputoitiin. Myöhemmin vielä pikkusiskoni teki itsemurhan. Siinä oli melkoisesti käsiteltävää. Päälle omat mielenterveys ongelmani ja päihdesairaus.

Kiitollinen olen siitä, että traumojen käsittelemiseen sain yhteiskunnalta apua. Kriisiterapiaa ja myöhemmin psykoterapiaa, jossa käyn edelleen. Päihdesairauteni vuoksi pääsin Turun Nuoriso-aseman asiakkaaksi mistä minut ohjattiin vertaistukiryhmiin, joka on ollut elämäni pelastus. Ilman niitä ryhmiä en olisi tänäpäivänä raittiina. Myöhemmin siirryin Kaarinan Vintin asiakkaaksi. Yritin pitkään saada maksusitoumusta päihdekuntoutus laitokseen, mutta en saanut, koska tarvitsen apua kaikissa päivittäisissä toimisssani ja vapaa-ajalla. Jos en olisi tuntenut yhtä päihdetyöntekijää, en olisi saanut päihdekuntoutusta ollenkaan. Lopulta siis sain yhteensä vuoden kestävän yksityisen Minnesota mallisen päihdekuntoutuksen avohoitona.

Päihdekuntoutus oli elämäni käännekohta. Olin minä aiemmin tiennyt, että olen huume addikti. Vasta kuntoutuksen aikana ymmärsin mitä päihdesairaus tarkoittaa ja käsittelin asioita mistä kaikki on lähtöisin. Opin tuntemaan, kuka minä itse olen ja mitä elämältäni toivon. Opin hyväksymään vasta tuolloin, vuonna 2015 minun vammautumiseni. On hyväksyttävä elämä tällaisenaan miten se tulee. Minä voin vaikuttaa vain omaan itseeni ja toimintaani ja mennyttä en voi muuttaa. Voin vain hyväksyä sen osana elämääni. Opin miten hoitaa päihdesairautani ja ottaa vastuun itsestäni. Isoimmat kiitokset päihdetyöntekijälleni <3

Elämässäni olen tavannut ehkä miljoona hoitajaa ja lääkäriä sairaaloissa. Niissä olen viettänyt paljon aikaa, jopa myös toisissa kaupungeissa. Tyks, Kaarinan Terveyskeskus, Halikon Sairaala, Tays, Huss ja Hyvinkään teho-osasto. Iso kiitos hengissäpitämisestäni, hoivasta ja huolenpidosta. Kiitos kuuluu myös ambulansseille ja poliiseille. Minun kanssani yhteistyö on joskus ollut ja on vieläkin hyvinkin hankalaa ja pyydän anteeksi sitä. Yritän kuitenkin parhaani.

Vaikka olen viettänyt sairaaloissa hyvin paljon aikaa, minulla on ihan jäätävä sairaalakammo. Heti kun menen ovista sisään, minut valtaa pakokauhu ja ahdistus. Syynä on ehkä se, että olen kokenut myös hoitovirheitä, joiden vuoksi olen ollut lähellä kuolemaa. Olen useasti ollut myös omien valintojenï vuoksi lähellä kuolemaa ja joskus vain pelkän sairauden takia kuoleman rajoilla. On minulla jo kaksi kertaa pysähtynyt sydänkin.

Olen asunut palveluasumis yksiköissä 17-vuotiaasta asti ja olen nyt 35-vuotias. Olen nyt asunut täällä viimeisessä 2,5vuotta ja olen kiitollinen ja onnellinen tässä asumisyksikössä.

Vaikka monista paikoistaon jäänyt paskan maku suuhun, on jokaisessa paikasssa ollut paljon hyvääkin. Hyviä muistoja ja ihmisiä muistan lämmöllä ajatuksissani. Kiitollinen olen tänään jokaiselle hoitajalle eri yksiköissä. Joillekin enemmän, joillekin vähemmän. Olen saanut paljon myös henkistä tukea elämääni hoitajilta. He ovat auttaneet minua elämään arkeani. Ilman heitä en olisi pystynyt elämään elämääni.

Minulla on tällähetkellä kaksi fysioterapeuttia. Normi fysioterapeuttini kanssa yhteinen taipaleemme on jatkunut jo noin kymmenen vuotta. Hengitysfysioterapeuttini on jumpannut minua nyt pari vuotta. Pitkien sairaalajaksojen jälkeen kuntoutus on lähtenyt nollasta, mutta melkoisen nopeasti ollaan saatu tuloksia. Hengitysfysioterapiasta on todella ollut minulle hyötyä. Olen ollut viimeksi keuhkoinfektion vuoksi teholla kesällä 2017. Tehojaksoja on ollut yleensä pari vuodessa. Ja viime flunssan selätin ilmaan yhtään yötä sairaalassa. Pelastukseni on ollut myös, että olen päässyt hengitystukiyksikön asiakkaaksi ja sitä kautta saanut tuekseni laitteita joita minä, hoitajat, läheiseni, avustaja ja fyssarit käyttävät. Tärkeimmät niistä ovat yskityskone ja 2PV (kaksoispaine ventilaattori) hengityskone, jota käytän öisin. Niillä yskin infektioiden aikana ja nukun ja hapetun yöt paremmin.

Tässä kuva hengityksen- ja flunssan hoidon apuvälineistäni:

Minulla on myös kaksi henkilökohtaista avustajaa ja sijais- avustajia, joille olen erityisen kiitollinen. Hekin ovat apuna arjessa elämiessä ja myös vapaa-ajallani ja työni tekemisen apuna. Avustajani ovat luotettavia ja toimelijoita. Heidän kanssaan voi nauraa, itkeä ja näyttää kaikki tunteeni. Elämäni ei aina ole niin helppoa, silti pidän elämästäni ja haluan elää.

Näiden kaiken kiitollisuuden aiheiden lisäksi minulla on tällähetkellä elämä, josta olen kiitollinen. Olen raittiina. Minulla on parisuhde ja suunnittelemme naimisiin menoa. Minulla on superhyper ihanat ystävät, joista saan iloa ja tukea. Olen päässyt tekemään kokemusasiantuntijan työtä, joka on opettanut ja antanut minulle paljon. Myös yhteiskunta tukee minua tällä hetkellä työelämään. Perhesuhteet vanhempiini ja muihin sukulaisiin on hyvät ja rakastan heitä äärettömästi.

Aiemmin minulla ei ollut tällaista elämää. Koin paljon tuskaa, ahdistusta ja pelkoa. Elämä oli suoriutumista seuraavaan päivään. Välillä tunne-elämäni oli niin mustaa, että toivoin kuolevani. Suunnittelin omaa itsemurhaani. Tänään en, ja olen kiitollinen siitä ja tästä hetkestä.

Minulla on paljon kipuja ja hermosto-oireita, mutta vuosien varrella niihin on löydetty oikea lääkitys, jonka avulla pystyn toimimaan ja sairaalakierre on niiden vuoksi jäänyt taakse. Minulla on hyvä kontakti Tyksiin omaan kipulääkäriin, joka on hyvin pätevä, ellei pätevin. Hänen ansiostaan elämänlaatuni on parantunut huomattavasti. Kiitos!

Olen kiitollinen kaikille ihmisille, jotka ovat olleet tukenani ylä- ja alamäissäni. Siitä, että joku on sanonut minulle, että kaikki järjestyy vielä. Siitä, että minua on halattu tai minulle on hymyilty ja kanssani on itketty. En oikeastaan kadu elämässäni mitään, koska ilman jokaikistä kokemusta, minusta ei olisi kasvanut tällaista ihmistä. Minua itseä kaikkineen vikoineen. Minulla on valtavasti taistelutahtoa, periksiantamattomuutta! Kiitos elämä!