Olen kokenut elämässäni monia ja monenkaltaisia traumoja. Olen pitkään luullut, että olen sinut niiden asioiden kanssa. Tai jotenkin muka hyväksynyt ne osana elämääni. Toisaalta se on myös totta. Olen päässyt elämässäni eteenpäin ja elänyt hyvää elämää. Olen mennyt tavoitteita kohti ja päässyt toteuttamaan unelmia. Minulla on hyvä tukiverkko, ystävät ja perhe, sekä rakastava aviomies.
Vanhempieni ero oli minulle traumaattinen kokemus. Syytin pitkään äitiäni, että hän on rikkonut perheemme. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt kokonaisuuden ja sen, että se oli meille kaikille hyväksi.
Olen ollut koulukiusattu, jonka seurauksena vaihdoin koulua ja minusta itsestäni tuli kiusaaja. Siitä alkoi koulunkäynti-ongelmat. Pääsin Pajakouluun, jossa sain tukea ja suoritin peruskoulun loppuun. Silti keskeytin jatko-opinnot lukiossa toistuvien paniikkikohtausten seurauksena koulumatkoilla. Päätin pitää välivuoden.
Olin kesätöissä, jossa viihdyin. Kuitenkin kotibileiden päätteeksi tulin 5.krs alas parvekkeelta itsetuhoisin ajatuksin päihtyneenä. Minua leikattiin 8h. Niska ja lantio raudoitettiin. Heräsin teho-osastolta neliraajahalvaantuneena hengityskoneessa. Yhden sydämenpysähdyksen kera 2,5kk teholla ja sairaalassa puoli vuotta, lisääksi Helsingissä kuntoutuksessa 3kk.
Muutin palvelutaloon 17-vuotiaana jossa päihteiden käyttö jatkui. Häpesin itseäni, tunsin itseni erilaiseksi/huonommaksi kuin muut.
Olin asunut muutaman vuoden sïinä, kun kotikadullani minut raiskattiin. Tekijä saatiin heti kiinni ja minut vietiin tutkimuksiin todisteiden keräämiseksi. Tekijä sai vankeustuomion. Sain rahallista korvausta, mikä ei merkinnyt minulle mitään. Kriisiterapiasta en muista mitään.
Aloin saamaan toistuvia keuhkokuumeita ja keuhkoinfektioita, joiden seurauksena taistelin hengestäni teho-osastolla hengityskoneessa satojen pronkoskopioiden avulla. Tehojaksoja on ollut yli 30 kertaa. Hapenpuutteen vuoksi yksi sydämenpysähdys, josta minut elvytettiin.
Huumeiden käyttö jatkui pitkään, oman henkeni uhalla. Kun raitistuin ensimmäisen kerran ja olin ollut 18kk raittiina, ystäväni menehtyi toiseen sydänleikkaukseen 2010. Se oli minulle syy retkahtaa ja päädyin itsemurha aikeiden saattelemana mielisairaalaan. Menin siellä psykoosiin ja olin eristyshuoneessa purrut kahta sormeani niin, että sain verenmyrkytyksen ja sormeni amputoitiin. Heräsin taas teho-osastolta.
2011 lokakuussa ovelleni tuli sairaalapastori ja vanhempani. He tulivat kertomaan suru-uutisen. Pikkusiskoni oli päätynyt masennuksen seurauksena itsemurhaan jättäytyen junan alle. Kävimme katsomassa ruumista, pidimme hautajaiset, tyhjensimme hänen asunnon. Minulla suru kesti neljä vuotta. Olin sen neljä vuotta pahassa lääkekoukussa.
Raitistuin ja taistelin päihdehoitoon pääsemisestä. Sain yksityisen palveluntuottajan minnesota- mallisen päihdekuntoutuksen avohoitona.
Hoidon jälkeen minulla todettiin hermosto-oire sairaus autonominen dysrefleksia, joka oireili kovin ja olin myös kovin kipuinen. Sain kriisihoitoa, mutta jouduin kokeilemaan opiaatteja kipuun, jonka seurauksena sain lääkkeistä kolme kertaa hengityslaman ja jouduin joka kerta teho-osastolle asti. En enää pystynyt nukkumaan kipujen vuoksi ja suunnittelin armokuolemaa dignitas-klinikan kautta. Vasta kun olin menettänyt mielenterveyteni ja tapahtui viimeinen retkahdus, minut otettiin tosissaan ja löytyikin lääke, joka ei vaikuta hengitykseen, verenpaineen ja tajunnantason laskuun.
Minut on oikeastaan hengenvaarallista nukuttaa, koska hengityskoneesta vieroittautuminen voi olla vaikeaa. Isojen leikkausten jälkeen voin saada jälkiserurauksena keuhkokuumeen, joka voi olla minulle kohtalokas. Minulle on jouduttu tekemään virtsa- ja paksusuoliavanne leikkaukset. Olen joutunut punnitsemaan kuolemanriskiä, hyötyjä ja haittoja.
2017 teimme mieheni kanssa raskaudenkeskeytyksen, koska jouduin tuolloin käyttämään psoriasikseen biologista lääkettä, joka voi aiheuttaa sikiön epämuodostumia. Tietenkin olin tuolloinkin teholla keuhkoinfektion vuoksi. Olemme tehneet raskaan päätöksen, ettemme hanki lapsia minun terveydentilan vuoksi.
Joku tehon työntekijä on joskus sanonut äidilleni, että olen kokenut niin paljon traumoja, että en ehkä pysty elinaikanani toipumaan niistä.
Olen käynyt yhteensä yhdeksän vuotta psykoterapiaa. Olen käynyt seksuaaliterapiaa sarjakäyntinä. Hoidan edelleen päihdesairauttani vertaistukiryhmissä ja teen itsetutkiskelua.
Monista traumoista olen toipunut niin, että ne kulkee mukana, mutta pystyn elämään hyvää elämää. Olen opiskellut kokemusasiantuntijaksi ja mielenterveys- ja päihdetyön alaa. Pystyn käyttämään vaikeita kokemuksiani työni tukena. Rakastan yli kaiken sitä, että voin tukea muita.
Tämä kevät 2023 on ollut raskas. Ensin koin uupumuksen. Sen jälkeen olin neljä viikkoa koronassa. Nyt minulla on reisiluun alaosan murtuma. Kaikesta huolimatta olin maailman parhaassa työharjolittelussa ja kevään opinnot on taputeltu. Osaan olla ylpeä itsestäni.
Nyt käyn elämässäni jotain ihmeellistä läpi. Raiskaustrauma aktivoitui ensin. Se lamaannutti minut täysin ja koen edelleen kehollisia tuntemuksia ja fläsäreitä tapahtumista. Koen häpeää ja pelkoa. Aloin kokea myös suurta ikävää pikkusisartani kohtaan. Suru, ikävä ja viha ovat läsnä.
Menin junaradalle sinne missä siskoni itsemurhan teki. Olin selvittänyt juna-aikataulut. Vein kukkia ja kynttilän. Kun juna tuli, huusin niin kovaa kuin pystyin, hengitin ja lähdin kotiin.
Eilen kävin tapaamassa sairaalapastoria, joka on ollut läsnä pikkusiskon kuolemasta lähtien. Hän on myös käynyt teholla katsomassa minua lähes päivittäin. Olen puhunut hänen kanssaan myös kuolemanpelosta. Hän on empaattinen ja viisas nainen. Puhuminen hänen kanssaan auttoi todella.
Tämän jälkeen kävin teho-osastolla moikkaamassa minua hoitaneita lääkäreitä. He ovat yli 30 kertaa pelastaneet minun henkeni ja parantaneet minut keuhkokuumeista- ja infektioista. Olen ikuisesti heille kiitollinen ja he ovat erinomaisia työssään. Kiitos myös koko teho-osaston henkilökunnalle.
Minulle tärkeitä keinoja selvitä syvyyksistä on musiikki, auringonotto, liikunta, kirjoittaminen ja tärkeimpänä: puhuminen.
Minulla on ihania ystäviä rinnallani. Minulla on ammattiapu ja vertaistuki tukena. Perhe on minulle tärkeä tuki ja oma aviomies kenen kanssa voin jakaa elämääni. Joskus läheiset ovat liian lähellä ja silloin ammattiapu on oikea ratkaisu.
Olen pohtinut myös sitä, että käynkö tässä samalla läpi neljänkympin kriisiä, kun pohdin elämääni joka kulmasta ja suunnasta. Ehkä sillä ei ole mitään väliä. Elämää tää vaan on.
Haluan uskoa hyvään ja siihen, että tästäkin selviän. Minulla on periksiantamaton luonne. Yksin en selviäisi, eikä onneksi tarvitsekaan. Minulla on turvaverkko ja osaan hakea apua.
Traumoista toipuminen vie aikaa. Joskus ne voivat nostaa päätään jonkun triggerin seurauksena. Tärkeintä on, ettei jää kelaamaan niitä yksin, vaan hakee apua.
