Avainsana: kuolemanpelko

Ensimmäisen kerran kärsin kuolemanpelosta, kun olin vammautunut ja heräsin teho-osastolta. Minulla oli kova niskatuki kaulassa ja trakeostomia, eli minulla meni hengityskoneen putki kurkusta keuhkoihin. En pystynyt puhumaan, enkä liikkumaan. Käteni liikkuivat vain vähän. Olin hyvin peloissani. Minua vieroitettiin hengityskoneesta kauan, eli monta kertaa. Keuhkoni eivät vaan toimineet ilman hengityskonetta. Aluksi luultiin, että jään hengityskoneeseen koko loppuelämäkseni ja minulle tuotiinkin jo teho-osastolle oma ”matkahengityskone”, jota oisin sitten käyttänyt elämässäni.

Tuolloin ensimmäinen teho-osasto jaksoni oli pitkä. Pääsin jo kerran tavalliselle osastollekin. Illalla minun oli taas vaikeampi hengittää. Olin yhdenhengen huoneessa ja minua pelotti. Makasin sängyssäni ja tuijotin kelloa. Pelotti, että kuolen ja sanoin siitä hoitajille. He sanoivat, että kaikki on hyvin ja vaatii totuttelua, ettei joku ole kokoajan läsnä, niin kuin teho-osastolla. Pelkäsin todella kuolemaani hoitajien lähdettyä, itkin ja oli vain vaikeampi hengittää. En muista nukahdinko, mutta heräsin taas teho-osastolta ja taas hengityskoneesta. Minulla oli tullut sydämenpysähdys.

Muutaman vuoden asuttuani jo palvelutalossa, minulle alkoi tulla vuosittain toistuvia teho-osasto jaksoja keuhkokuumeiden, influenssan ja keuhkoinfektioiden vuoksi 1-2 kertaa vuodessa, niin että jouduin aina hengityskone ja pronkoskopia hoitoihin ja toimenpiteisiin. Yksi vaikuttava tekijä on ollut myös tupakointini ja aiemmin päihteidenkäyttö. Minulla tuli elämäni toinen sydämenpysähdys kerran ensiavussa hapen puutteen vuoksi, kun minulla oli keuhkoinfektio päällä. Useimmiten olen joutunut lähteä ambulanssilla kiireellä kotoa öisin, koska hengitys on mennyt niin vaikeaksi.

Minulla on siis ollut elämässäni kaksi sydämenpysähdystä.
Tukehtumisen tunne tuo heti kuolemanpelon. Kun ei saa enää kunnolla hengitettyä, se on ollut yksi kamalimmista tuntemuksista. Siinäkohtaa tietää vain sen, että ellei pian joku tee jotain, niin kuolen, tukehdun kuoliaaksi. Näin on käynyt elämässäni monet, monet kerrat. Näissä tilanteissa, joko minulle on tehty pronkoskopia tai laitettu hengityskoneeseen ja sitten jatkettu hoitoa ja toimenpiteitä.

Kun olen teholla ja tulee tiukka tilanne, että lääkärit ovat joskus tilanteessa ehtineet kertoa minulle, että nyt laitetaan koneeseen ja uneen, se tuntuu pelastukselta, helpotukselta, taivaalliselta.
Kuolemanpelon tunne aiheuttaa sen, että menee paniikkiin, itken ja hyperventiloin. Minulla on myös lievempää kuolemanpelkoa arjessani, kun mietin tulevaisuutta. Esim. silloin kuin sairastun, kuolemanpelko ja teholle joutumisen pelko alkaa pyörittämään. Oikeastaan jo ihan arjessa, kun vähän yskittää tai on vaikeampi hengittää.

Kuolemanpelon, tukehtumisentunteiden ja sairaalajakson vuoksi olen monta monta kertaa lopettanut tupakoinnin. Pystyn olemaan helpostikin kolme- neljä viikkoa ilman niin, ettei minun tee edes mieli polttaa ja tupakka haisee mielestäni pahalle. Tunnnen positiivisia terveysvaikutteita ja olen iloinen etten haise ja säästyy rahaa. Kuitenkin jossain kohtaa tulee stressiä ja tuntuu ylitsepääsemättömältä jokin tunnetila ja tässä kohtaa ratkean aina. Tupakka on pahin riippuvuus mikä minulla on ikinä ollut. En pysty kuin pidättäytymään siiitä jonkin aikaa ja vihan, pelon, kivun ja tuskan tunteet ovat minulle suurin syy tupakointiin.

Vuonna 2008 olin huumekoukussa niin, että käyttö oli jo pitkän aikaa ollut jokapäiväistä. Silti pidin itseäni viihdekäyttäjänä. Ajattelin kyllä, että ystäväni ja sen hetkisen suhteen toinen osapuoli olivat narkkareita.
Olin kuitenkin laihtunut 45kiloiseksi. Syystä minulle oli tullut vasempaan lonkkaan painehaava, joka aiheutti minulle kovia hermosto-oireita. Oksentelin lähestulkoon joka aamu ja tein sen salaa hoitajilta. Oksensin kotona lavuaariin ja huuhtelin sen vedellä hanasta. Joka aamu noustessani ensimmäinen ajatukseni oli, että pelkäsin omaa kuolemaani ja toisaalta toivoin kuolevani heti siihen paikkaan, koska oloni oli niin sietämättömän tuskainen.

Minuun sattui joka paikkaan, kylmähiki valui naamasta ja kropastani ja oksetti, päätänikin särki. Toinen ajatukseni oli, että on äkkiä saatava lääkkeet (jotka olin itse puhunut valehtelemalla lääkärille).
Jonkin ajan kuluttua aloin miettimään, jos tarvitsisin apua ja lähetin sähköpostia Turun Nuoriso-asemalle, jonne minulle varattiin aika. Sitä tietä vertaistukiryhmiin jota tietä raitistun ensimmäisen kerran.

Vuonna 2013 minulla oli rakko pienentynyt alle desin kokoiseksi, koska minulla oli ollut ”pissajärjestelmänä” cystofix. Siinä tehdään navan alta reikä virtsarakkoon asti ja siitä menee katetri virtsarakkoon. Katetrin päässä virtsarakon sisällä on palonki (pallo), joka täytetään keittosuolalla, jotta katetri pysyy virtsarakossa. Katetri vaihdettiin kuukauden vai kolmen välein terveyskeskuksessa. Sen vaihtoi lääkäri ja hoitajat yhdessä. Katetriin liitettiin 500ml virtsapussi, joka kiinnitettiin remmillä nilkkaan. Pussi vaihdettiin useammin. Pussissa oli hana, josta pussin voi tyhjentää pulloon. Yöksi pussiin kiinnitettiin jatkopussi, johon mahtuu 2litraa. Cystofixistä valui pissa suoraan rakosta pussiin, jolloin rakko ajan kanssa pieneni. Se todettiin urologisissa tutkimuksissa, koska syystä minulla oli alkanut kovat hermosto-oireet ja rakosta valui myös virtsaputken kautta pissaa housuihin.

Lääkäri kertoi minulle, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin poistaa oma rakko ja tehdä virtsa-avanne leikkauksessa.Oma rakkoni oli pienentynyt alle desin kokoiseksi. Kivut, hermosto-oireet ja virtsan valuminen johtui siitä, että rakko oli niin pieni. Leikkauksen ja nukutuksen riskit olivat suuret. Riskeinä oli hengenlähtö, se että jään hengityskoneeseen koko loppuelämäkseni, keuhkokuume tai leikkaushaavojen tulehtuminen.

Olin noihin aikohin täyttämässä 30-vuotta. Olin todella peloissani. Elämä edessä, mutta onko leikkauksen jälkeen enään? Mitä tapahtuu jos kuolen? Onko kuoleman jälkeen elämää, tai yhtään mitään? Onko Jumala tai taivas olemassa? Näenkö kuolleet rakkaat? Miten vanhempani ja ystäväni voivat kuolemani johdosta, ja sen jälkeen?

Ennen leikkaustani halusin pitää sukulaisilleni ja ystävilleni synttäreideni kunniaksi kakkukahvit. Olinhan sitten ainakin juhlinut ja nähnyt läheisiäni, ehkä viimeistä kertaa. Kävin myös Tyksin sairaalapastorin kanssa keskustelemassa kuolemanpeloistani. Hän on ollut elämässämme siskoni kuolemasta lähtien. Hänkään ei pystynyt vastaamaan kysymyksiini. Pohdimme niitä yhdessä, joka toi uskoa, lohtua ja helpotusta tilanteeseen, joka oli väistämätön.

Äitini ei suostunut myöntämään itselleen, että voin kuolla leikkaukseen, joten hänen kanssaan asioista ei voinut keskustella. Ihan ymmärrettävää, kun on enää ainut tytär kyseessä. Isäni kanssa pystyimme rauhalliseen realistiseen keskusteluun. Puhuimme, mitä minä toivon. Toiveinani oli, että minut polttohaudataan siskoni kanssa samaan hautaan. Toivoin tietenkin, että kaikki läheiseni eläisivät hyvää elämää, sekä rakastaisivat ja arvostaisivat itseään ja muita.

Menin sairaalaan päivä ennen leikkausta. Äitini oli kanssani sairaalassa niin kauan, kunnes nukahdin. Serkkuni oli ensin päivällä siellä ja yksi ystäväni kävi moikkaamasssa. Minulla on myös sairaalakammo. Pelkään olla siellä, koska minulle on tapahtunut niin paljon sairaalassa ja olen joutunut olemaan siellä joka vuosi monta kertaa, pitkiäkin aikoja. Niin kauan minun on turvallisempi olo, kun joku läheinen on siellä kanssani.

Heräsin yöllä jäätävään pakokauhuun. Aloin itkemään hysteerisesti. Sain paniikkikohtauksen. Soitin hoitajille ja vaadin pääseväni kotiin. He ehdottivat, että jos tehdään näin? He nostavat minut tuoliin, menen tupakalle, otan rauhoittavan lääkkeen ja menen nukkumaan? Tein kuitenkin niin, kuin hoitajat ehdottivat. Itkin hoitajalle, kuinka pelkään kuolemaa ja sitä, että ystävänikin kuoli leikkaukseen ja miten äitinikin pärjää, jos kuolen kun siskonikin on jo kuollut. Vedin kaksi röökiä ja otin lääkkeen. Menin sänkyyn ja nukahdin.

Aamulla heräsin kauheeseen tohinaan. Äiti ja isäni olivat tulleet katsomaan minua ennen leikkaukseen lähtöä. Kello oli puoli seitsemän aamulla. Raasu, minun sairalakoirani oli mukana ja äitini piteli sitä. Halasimme vanhempini kanssa ja he tsemppasivat minua. Sanoivat, että nähdään teholla. Leikkaus oltiin suunniteltu niin, että minut siirretään suoraan leikkauksesta teho-osastolle ja pidetään siellä muutama päivä, jotta nähdään miten hengitys lähtee pelittämään.

Minut kuljetettiin sängyn ja trukin kanssa tunneleita pitkin toiseen sairaalaan leikkaussaliin. Matkalla seurasin tunneleiden kattoja ja mietin, että se on menoa nyt. Kun pääsin leikkaussaliin olin jo pelosta sekaisin. Kaikki paikalla oleva leikkaus hoitohenkilökunta esittelivät itsensä minulle, viimeisenä lääkäri, joka kysyi onko minulla jotain kysyttävää? Kysyin voisivatko he nukuttaa minut heti, koska minua pelottaa niin paljon. Pian he nukuttivatkin.

Heräsin teho-osastolta, hengitysputki otettiin pois. Keuhkot lähtivät toimimaan hyvin. Olin kivulias, ja sain kipulääkettä suoneen säännöllisesti. Vietin kolmekymppis syntymäpäiväni teho-osastolla. Kolme tuttua teholääkäriä kävivät laulamassa minulle paljon onnea vaan laulun. Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin, eikä tullut mitään komplikaatioita. Pääsin tavalliselle osastolle, jossa kaikki meni myös hyvin ja kotiuduin kahden viikon sisällä.

Vuonna 2010 retkahdin ystäväni kuoleman jälkeen käyttämään päihdelääkkeitä. Käytin myös alkoholia, koska en pitänyt enää itseäni päihderiippuvaisena. Siskoni kuoleman jälkeen syksyllä 20011 lääkkeiden käyttö paheni. Vasta vuonna 2014 Tammikuussa olin taas jo tuhannetta kertaa Tyksin päivystyksessä ahdistukseni vuoksi.

Löysin itseni Tyksin viereiseltä tieltä. Näin kaukaa punaisissa valoissa seisovan rekan. Hätähuutona soitin isälleni ja kysyin, kuinka kovaa rekan täytyy ajaa, että kuolen kun se ajaa ylitseni? Isäni kysyi heti, missä olet? Ja sanoi tulevansa sinne heti. Näin rekan valot ja annoin sen ajaa ohitseni. Siinä samassa tajusin, että kuolen pian, tai tapan itseni. Kuolema pelotti minua. Minä halusin selviytyä ja elää oikeaa elämää, hyvää elämää. Olin taas ollut niin monta vuotta hukassa itseni kanssa lääkkeiden käyttäjänä. Olin kuitenkin jo todella pahassa lääkekoukussa. Muistin, kuinka hyvää elämää elin silloin kun olin raittiina ja kävin vertaistukiryhmissä.

Minulla oli avaimet tiehen hyvään elämään. Isäni saapui, puhuimme ja menimme yhdessä lääkärin vastaanotolle. Hän teki pyynnöstäni lähetteen mielenterveystoimistoon, koska halusin tehdä tiputusohjelman lääkkeistäni. Kävin siellä tekemässä tiputusohjelman ja pudotin lääkkeitä puoli vuotta. Kävin koko ajan vertaistukiryhmissä, tulin raittiiksi, sain yksityisen Minnesota mallisen päihdehoidon avopalveluna ja tänäpäivänäkin käyn vertaistukiryhmissä, jotta pysyn tällä tiellä.

Nyt tilanne on se, että kehoni malli on muuttunut niin, että virtsa-avanne jää osittain vatsani ja reiteni väliin ja se aiheuttaa minulle taas kipuja ja hermosto-oireita. Nyt suunnitellaan uutta leikkausta, jossa on samat riskit, mutta riskit ovat suurentuneet siitä, kun minut viimeksi leikattiin. Lisäksi suunnitelmana on, että minulle tehdään samassa leikkauksessa suoli-avanne, koska vatsantoimintani on lamaantunut ja tosi ongelmainen. Eivätkä he tulevaisúudessa haluaisi leikata minua enää näillä riskeillä.

Nytkin minua vaivaa kuolemanpelko. Olen nyt kuitenkin puhunut siitä paljon ystävieni, avustajieni ja talon henkilökunnan kanssa. Olen tullut tulokseen, että jos kuolen, niin sitten vain kuolen. Se ei ole minun käsissäni. En voi estää tulevaa leikkausta ja jos leikkaus onnistuu ja kaikki menee hyvin, elämäni helpottuu todella ja elämänlaatuni paranee paljon.

Toisaalta pelkään ihan helvetisti. Päivä päivältä leikkaus lähenee ja tänään siihen on enää viisi yötä. Neljä kotona ja yksi sairaalassa, jonka vietän siellä avopuolisoni kanssa. Tuntuu, että jännitys kasvaa, mitä lähempänä ollaan. Pelkään myös enemmän kuolemaa ja teho-osastolta toipumista, koska poltan edelleen tupakkaa. Mietin, onko kuolemani sitten itseaiheutettua? Mietin mitä? Nämä voivat, huom. ”voivat” olla viimeiset hetkeni, mieti mitä mietit, mutta kannattaako miettiä? Ei! Nyt kannattaa elää.. Niin kuin elän leikkaukseni jälkeenkin. Eikö niin?
Olen aina pelännyt sitä, että miten avopuolisoni ja vanhempani pärjäävät, jos kuolen. Varsinkin kun pikkusiskoni on jo kuollut. Nyt olen sitä mieltä, että he selviäisivät siitä, minun kuolemastani, jos niin kävisi.

Avopuolisoni puolesta pelkään eniten. Hän on rakkain ihmiseni ikinä. Hänkin on kovia kokenut ja joutunut kokemaan pelon kuolemastani ennenkin, kun olen ollut teho- ja keuhko-osastoilla keuhkoinfektioiden vuoksi. Ylä ja alamäet hän on ollut rinnallani ja tukenut minua. Yli kaiken, toivon hänelle voimia omiin pelkoihinsa.

Äitini käy edelleen terapiassa ja hänellä on ihan mahtava terapeutti. Hän on opiskellut uuden ammatin. Ja hänellä on valkituinen työpaikka. Hän pitää työstään ja pitää työtään mielenkiintoisena asiana. Hänellä on hänen koira ja kissa. Uskon, että isäni käsittelee asiat omalla tavallaan ja hän selviää mistä vaan.

Olisihan he varmasti surullisia ja kaipaisivat minua koko elämänsä, niin kuin siskoani, Anetteakin. Toisaalta minä olen elänyt arvokkaan ja hyvän elämän, melko kovankin elämän. He ovat kuitenkin nähneet miten olen selvinnyt kaikesta ja tehnyt elämässäni oikeat valinnat.

Olen saanut käydä vuoden kestävän Minnesota mallisen, vuoden kestävät päihdehoidon, käynyt vertaistukiryhmissä ja raitistunut, yli kymmenen vuoden edunvalvontani on purettu ja hoidan hyvin ja aikuismaisesti raha- ja muut asiani. Olen nykyään asiallinen, mutta osaan myös pitää omia ja muidenkin puolia, jos koen tai näen, että joku kokee vääryyttä. Olen opiskellut ja valmistunut kokemustoimijaksi ja olisin innokas tekemään työtä, kun olen toipunut leikkauksesta. Näen hyviä asioita elämässäni. Kihlattuni, perhe ja ystävät ovat tärkein asia elämässäni. Heidän antama tuki. Olen kiitollinen.

Tuntuu minustakin ihan käsittämättömältä, että olen pystynyt tähän kaikkeen ja selviytymään elämästä ja kokemistani traumoista. Parisuhdevaikeuksien aikana minun huume ja alkoholihalut alkoivat taas. Minun ei tarvitsisi vetää kuin yhdet vedot, niin kuolisin. Se oli pelottavaa. Mietin vetämistä, vaikka kuolisin siihen. Pelko kasvoi niin suureksi, että hain itselleni heti ryhmämatkat takaisin ja nyt hoidan itseäni säännöllisesti vertaistukiryhmien avulla taas. Minulla on tukiverkosto, joka kantaa minua. Rakastan niin paljon läheisiäni ja ystäviäni, että sitä ei riitä kuvaamaan mikään sana. Rakastan itseäni, olen ylpeä itsestäni ja olen saanut rauhan.

Tämä ei ole mikään jäähyväispuhe. Halusin vain kertoa kuolemanpelostani ja mikä minulle on tällä hetkellä tärkeää, mitä ajatuksissani pyörii. Minulla on kova elämänhalu ja se on syy miksi olen tässä tänään, minuna itsenäni. Minulla on paljon tulevaisuudensuunnitelmia: juhlat kun pääsen kotiin, bileisiin tanssimaan, uusi harastus, kokemusasiantuntijan töitä, blogin kirjoittaminen, ihana joulu ja uusivuosi rakkaimpien kanssa,. Yhden asian haluan sanoa, jos kuitenkin jotain käy, joka on ISO KIITOS koko TYKSin henkilökunta! Ja kiitos rakkaat, rakastakaa toisianne <3 Jatketaan tästä taas kun olen toipunut leikkauksesta…