Kaiken loppu

Mun silmät aukeaa, sumeeta, koneita, hoitajia. Koneet piippasi mun ympärillä. Mä ymmärsin heti, että mä oon sairaalassa. Lääkäri kertoi minulle minun halvaantuneen. Mä en pystynyt liikuttamaan mitään kaulasta alaspäin.

Sinä traagisena vuorokautena, päivällä olin ollut isäni kanssa hänen autossaan. Olimme keskustelleet pian saapuvan Juhannuksen suunnitelmista. Olimme ystäviemme kanssa saaneet vanhemmiltamme luvat lähteä kaveriporukan kesken telttailemaan. Isäni antoi minulle rahaa Juhannusta varten.

Muistan kuinka olin ollut kotona eteisemme peilin edessä ja päättänyt mitkä vaatteet laitan sinä iltana päälle. Olin ollut siinä myös meikkaamassa ja laittamassa hiuksiani, koska ulkonäköni oli ollut minulle tärkeää ja tykkäsin näyttää hyvältä.

Illalla olimme lähteneet muutaman ystävän kanssa yhden kaverimme kotiin viettämään iltaa ja juomaan vähän alkoholia. Minulla oli muutama olut ja viinipullo. Siis melko paljon nuorelle 16-vuotiaalle tytölle.

Me olimme siinä aikamme istuttu ja kuunneltu musaa, jonkinlainen perjantai illan bilehuuma päällä. Mun äiti oli soittanut mulle ja sanonut, että voisimme mennä ystävieni kanssa meille, jos veisimme sen aikaisen koiramme ulkoilulenkille. Me olimme tyttöjen kanssa lupautuneet tehtävään ja lähteneet matkaan. Matkaa meillä oli ollut meille noin kilometrin verran.

Matkalla olimme kuitenkin käyneet kioskilta hakemassa minulle lisää muutaman oluen. Noin puolessa välissä matkaa olimme törmänneet vanhaan kaveriporukkaani, joiden kanssa olin liikkunut jossain vaiheessa, mutta tiemme olivat eronneet heidän ja minunkin huumeiden käytön vuoksi. Olin halunnut jäädä selvittelemään välejä heidän kanssaan ja olin antanut kotiavaimeni muille ystävilleni, jotta he olivat voineet mennä edellä meidän kotiimme.

En muista muuta näiden toisten vanhojen kavereideni kanssa käydystä keskustelusta, muuta kuin, että olin pyytänyt heiltä huumeita ja päihdyttäviä lääkkeitä. Sitä en muista olinko saanut heiltä jotain tai miten keskustelu oli ollut päättynyt.

Tämän kohtaamisen jälkeen olin ollut mennyt kotiimme, jossa muut ystäväni olivat olleet jo odottamassa minua. Sinne oli tullut myös muutama ystäväni lisää. Olin alkanut käyttäytymään oudosti, epätavallisesti yhtäkkiä. Olin kysellyt syyttävästi muita kohtaan, ketä on juonut kaljani? Olin kuulemma itse jo juonut ne. Aikani siinä olin tivannut, niin joku oli antanut minulle yhden pullon lisää.

Hetken kuluttua olin jatkanut syyttävää keskustelua siitä, kuinka joku oli taas juonut kaljani, vaikka edelleen olin ollut itse siihen syypää. Kun kukaan ei ollut tunnustanut tätä vääryyttä, olin laittanut ovet takalukkoon ja alkanut uhkailemaan ystäviäni keittiöveitsellä. Eräs miespuolinen hyvä ystäväni oli tönäissyt minua oven edestä, niin olin lyönyt häntä nyrkillä kasvoihin, jonka jälkeen olin vajonnut itkien lattialle.

Ovi oltiin saatu auki. Minulla oli ollut yhtäkkiä joitain pillereitä käsissäni. Kukaan ei ollut tiennyt mitä ne olivat ja mistä olin saanut ne. Asunnostamme ja käytävältä oli kuulunut niin kovaa meteliä, että joku naapureista oli uhannut soittaa poliisit paikalle. Ystäväni olivat ottaneet koiramme ulos, kun minä olin ollut niin sekavassa tilassa. Olin sanonut, että jos poliisit tulevat, niin minä hyppään parvekkeeltamme alas.

Olin ollut yksin asunnossamme, parvekkeella. Olin soittanut kännykälläni yhdelle ystävälleni ja kertonut aikovani hypätä parvekkeelta, että hyppää sinäkin. Muut paikalla olleet ystäväni olivat parvekkeemme alla ja seurasivat tilanteen kulkua. Olin istunut parvekkeemme kaiteella ja lopulta horjahtanut ja jäänyt käsieni varaan roikkumaan.

Lopulta olin pudonnut viidennestä kerroksesta alas, suoraan ystävieni eteen selälleni makaamaan.
Poliisit ja ambulanssi olivat olleet jo paikalla, sekä Mediheli oli ollut tulossa. Samainen ystäväni, jota olin sisällä lyönyt, oli pitänyt päästäni kiinni kun olin maassa. Olin yskinyt verta ja sanonut, että niskaani sattuu.

Kun Mediheli oli lähistöllä ystäväni äiti oli soittanut hänen tyttärelleen huolesta, ettei mitään olisi ollut sattunut. Ystäväni oli itkien kertonut äidilleen tapahtumasta, jonka jälkeen tämä äiti joutui kertomaan ystävälleen, toisen nuoren äidille kuinka hänen tyttärensä on pudonnut kotoamme parvekkeelta ja kiidätetty ambulanssilla Yliopistolliseen sairaalaan. Äitini oli luuhistunut itkemään kaupungilla, mutta lähtenyt ystävänsä kanssa samantien kohti sairaalaa hillittömässä shokissa tilanteesta jota ei voinut uskoa todeksi. Isäni oli saanut tiedon äidiltäni ja tullut myös sairaalaan.

Lopulta minua oltiin leikattu kahdeksan tuntia. Minulle tuli vaurioita selkärankaan, lannerankaan, aivoihin ja keuhkoihin. selkärankaa ja lannerankaa raudoitettiin leikkauksessa. Minulle oli tullut selkäydinvamma, neliraajahalvaus ja aivovamma.

Mä olin taas siinä huoneessa missä koneet piippasivat, todellisuudessa. Tästä alkoi mun uusi elämä, vaikka mun elämänhalu oli kadonnut.

johanna nurmi 001

2 kommenttia artikkeliin ”Kaiken loppu”

  1. Pysäyttävä kirjoitus.
    Elämä kuitenkin jatkuu.

  2. Sinä olet Johanna yks vahvimmista ihmisistä jonka tunnen! On ilo olla sun ystävä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *