Muo sattui henkisesti ihan helvetisti. Mä olin ihan varma, että mä oon ottanut huumeita tai lääkkeitä ja alkoholia ja hypännyt meidän koti parvekkeelta, viidennestä kerroksesta alas ja tämä kaikki on seurausta siitä. Mun oma syy, vika. Miks mä en edes kuollut sitten, mä mietin. Toisaalta mä olin onnellinen, että oon edes tässä ja nyt. Mä en tiennyt mikä mun todellinen tila oli, ennen kuin mulle kerrottiin.
Mulle oli törmäyksestä tullut aivovamma ja neliraajahalvaus. Mut oltiin leikattu. Niska ja lantiota oli raudoitettu. Mun keuhkot oli saanut melkoiset vammat, jonka vuoksi ei tiedetty joutuisinko mä jäämään hengityskoneeseen loppuelämäkseni.
Kun mä näin mun vanhemmat, mä tunsin turvaa. Kyyneleet valuivat silmistä lähestulkoon jokaisen vierailijan tullessa katsomaan minua pitkän aikaa onnettomuuden jälkeen, niin minulla, kuin vierailijoillakin. Minä en muistanut tarkkaan mitä onnettomuusiltana tapahtui. Kun ystäväni tulivat katsomaan minua, ne jotka olivat onnettomuusiltana pakalla, he kertoivat minulle illan kulun.
Mä olin niin masentunut, että mä olisin halunnut vain nukkua pois. Mä tajusin, että aina kun mä saan kipulääkettä, mä nukahdan. Hoitajat tajusivat mun kikkailun. He sanoivat mulle ihan suoraan, että mä en ainakaan parane, jos mä nukun kokoajan. Se oli ensimmäinen kerta, kun mä tajusin, että nyt on tosi kyseessä. Elämä ja kuolema. Mä pelkäsin kuolemaa, mutta tulevaisuus oli tuntematon, pelottava. Miten mä tuun selviämään, mä ajattelin.
Mä olin jo tosi hyvässä kunnossa ja mut siirrettiin tavalliselle osastolle. Muo pelotti olla yhden hengen huoneessa. Seuraavana yönä mun oli vaikeaa hengittää, mutta mä nukahdin. Seuraavan kerran mä heräsin taas teho-osastolta, taas hengityskoneesta. Mun sydän oli pysähtynyt hapen puutteen vuoksi. Mä sinnittelin silti ja mut siirrettiin uudestaan kun oli sen aika.
Pian mä pääsin kuntoutusosastolle, jossa piti alkaa töihin. Enää ei maattu 24/7 vaan harjoiteltiin asioita, kuten syömistä lusikalla, joka laitettiin remmillä käteen kiinni. Se tuntui toivottomalta. Ruokakaan ei oikein maistunut, olin laihtunut 16kg. Painoin alimmillani 39kg. Kuntoutusosastolla sain sähköpyörätuolin. Olin niin onneissani, kun vihdoin pääsin liikkumaan itsenäisesti. Mun ystävät järjesti mulle kanttiinissa yllätys syntymäpäiväjuhlat.
Vaikka etenemistä tapahtui koko ajan, mä en nähnyt valoa tunnelin päässä. Mä en nähnyt mustaakaan, mutta mä näin harmaata, sumua. Mä olin todella masentunut vieläkin. Välillä mä huusin ja itkin, että mä haluan kuolla ja välillä toivon pilkahdus näkyi mun silmissä.
Pääsin vielä Helsinkiin kuntoutukseen. Oli outoa lähteä kauas kotikaupungista, pois läheisten luota. Jos mä sanoin kuntoutusosaston hommia töiksi, niin täällä tehtiin ylitöitä ja paljon. Oli neuropsykologia, sosiaalityöntekijää, fysioterapiaa, toimintaterapiaa, kuntosalia, ryhmäliikuntaa, lääkäriä, hoitajia ym. Kaikki nämä vei minua eteenpäin. Sain myös vertaistukea, joka on ollut ehkä tärkeintä elämässäni monella osa-alueella.
Kuntoutuksessa vaikka kuinka olisin halunnut luovuttaa, minulle ei annettu periksi. Ei oltu annettu sairaalassakaan, edes teho-osastolla. Se on ollut elämäni pelastus, ettei minulle ole annettu periksi, vaikka tuntui monesti, etten jaksa ja haluan luovuttaa.
Tänään mä asun omassa asunnossa palvelutalossa ja saan talosta päivittäiset avut. Lisäksi mulla on kaksi henkilökohtaista avustajaa. Mä liikun melko itsenäisesti manuaali pyörätuolilla, jossa on kelauksen tehostajat. Mä olen opetellut syömään, meikkaamaan ja käyttämään tietokonetta lähes itsenäisesti. Mä harrastan soveltavaa tanssia, Zumbaa ja Niaa. Mulla on paljon ihania ystäviä, jotka tukevat minua.
Mun elämä on ollut melkoista taistelua vielä viime vuosiin asti. Vasta nyt mä voin sanoa rehellisesti, että mä nautin mun elämästä. Ei se elämä vieläkään hymyile mulle läheskään joka päivä, mutta mulla on toivo mun elämässäni läsnä. Olin luullut, että tämä oli mun elämäni suurin taistelu, mutta ei, se olikin vasta edessä…
Voi ihana Johanna, oot todella sisukas! Vaikket itse sitä aina uskonutkaan, mutta jokin sisimmässäsi palaa ja huutaa ”sinä tulet tekemään vielä paljon maailmassa” . Tiedän kuinka raskasta duunia se kuntoutus osaston meininki on, ja lisäksi kun koko loppu elämä tulee tulemaan kuntoutusta! Itse purin kaiken sen pahan olon itseäni kohtaan ja treenasin itseni todella kipeäksi, tein fyysistä työtä kamalissa kivuissa vain siksi että sain henkisen tuska tukahdetuksi. Teho osasto jakso ja vuode osastolla myös vain nukuin, jos en nukkunut niin tärisin jatkuvasti enkä sietänyt todellisuutta. Joka päivä kun käyn muistoja läpi elämässäni, mietin ja suren juuri sitä näkyä että mulla olisi silloin ollut niin paljon asioita minkä vuoksi oisin voinut olla onnellinen. Tekisi mitä vain että sen typerän hallitsemattoman teon voisi pyyhkiä pois.