Moikka! Mä olin noin kaksitoista, kun me tavattiin ensimmäisen kerran. Me ei tunnettu suo, muuta kun vanhempien kautta ja nekään ei kauheesti ollut tekemisissä sun kanssa. Me otettiin sut mukaan meidän kotibileisiin jo ala-astelaisina, vaikka sä olit tosi jännittävä tyyppi. Me haluttiin olla chooleja, kun me hengattiin sun kanssa. Me luultiin, että meitä jotenkin kunnioitetaan enemmän, kun muut kuulee, että me ollaan oltu sun kanssa tekemisissä. Ekan kerran, kun me tavattiin, mä vähän humalluin susta ja ihastuin suhun sen takia. Mulle syntyi jokin riippuvuussuhde suhun heti. Mä tiesin heti, että haluun nähdä sut uudestaan.
Pikkuhiljaa me alettiin näkemään useammin ja ihan sun takia tälläydyttiin ja järkkäiltiin enemmän bileitä. Susta tuli suosittu myös mun kavereiden kesken. Me luultiin saavamme iskettyä poikia paremmin ja helpommin sun kanssa. Ensin sun kanssa sekoilu oli huippukivaa. Sitten susta alkoikin ilmetä huonojakin puolia. Mulle tuli välillä huono olo sun takia ja oksentelinkin. Mun äiti oli varoitellut susta, eikä se tykännyt, että liikun sun kanssa. Toisaalta se ymmärsi, ettämun oli kokeiltava olla sun kanssa ja, että jossain vaiheessa tuut kuitenkin mun elämään. Olithan sä mun äidinkin elämässä. Iskä nyt ei silloin kauheesti välittänyt mitä mä sun kanssa teen. Sekin jotenkin aatteli sun kuuluvan mun nuoruuteen.
Pian kuitenkin mä halusin suo enemmän, ja syystä jouduin poliisien kanssa tekemisiin moneen kertaan. Ja kun jouduin poliisien kanssa tekemisiin, jouduin vanhempieni ja sossun kanssa ongelmiin. Mä masennuin ja olin itsetuhoinen ja osasyy olit sinä. Mä jopa jouduin psykiatriselle osastolle tarkkailuun, kun olin niin itsetuhoinen ja kaikki oli lähtöisin siitä, että olin tutustunut suhun.
Kun mä liikuin sun kanssa, musta tuli väkivaltainen. Mä pahoinpitelin joitain tyttöjä. Mä en ikinä ajatellut edes, että toimisinjotenkin väärin, mä vaan kuljin sun kanssa edelleenja mä halusin suo enemmän. Mä olin sun kanssa jopa viikollakin ja myöhästelin kotiintuloajoista. Mä vein sut meille kotiinkin. Ihan aluksi piillottelin sua, mutta pian sä olit mun ystävä, jonka kanssa mä tulin aina kotiin. Äitikin varmaan tottui suhun, vaikka ei se susta pitänytkään.
Sitten sä muutuit. Susta tuli monipuolisempi ja vahvempi. Mä sain susta enemmän irti ja vielä enemmän pääni sekaisin. Sä sait mussa aikaan ihan uusia tunteita ja musta se oli tosi siistiä. Mä tutustuin sun kautta uusiin tyyppeihin ja hengasin niidenkanssa enemmän, koska sä kuuluit niiden jengiin. Mä jopa seurustelin yhen jätkän kanssa, ketä liikkus sunkin kanssa tosi usein. Sitten mulla alkoi tulemaan riitoja sun takia. Niin vanhempieni, kuin ystävieni kanssakin. Mulla meni poikki sen jätkän kanssa, enkä mä enää halunnut liikkua sen porukankanssa, missä sä olit huomionkeskipiste.
Muistatko sä sen yhden illan? Me oltiin porukalla yhden frendin luona, jossa säkin olit. Sitten meijän äiti soitti, että me voidaan mennä meille. Matkalla me nähtiin niitä sun parhaimpia ystäviä. Mä annoin avaimet mun ystäville, että ne voi mennä edeltä. Mä halusin jutella niiden ”sun” frendien kanssa. Niiden kautta me lähennyttiin sinä iltana. Sä sait mut todella sekavaksi ja mä halusin taukoamatta sua. Sun takia mä suutuin mun muille ystävilleni ja uhkailin niitä veitsellä. Suoraan sanottuna sä teit musta hullun sinä iltana. Lopulta joku naapuri oli soittanut kytät sinne ja siitä mä vasta hermostuin. Olin sanonut, että hyppään parvekkeelta, jos poliisit tulee. Sä oot osasyy miksi mä en edes muista koko illasta melkein mitään. Mä olin istunut siinä kaiteella, vain sinä mun seuranain. Lopulta olin horjahtanut ja pudonnut alas viidennestä kerroksesta ja sä olit suuri syypää tähän kaikkeen. Ilman suo, mulle ei välttämättä koskaan olisi käynyt niin. Toisaalta, oma vika, että olin sun kanssa. Omat valinnat ja omat teot. Mä siis vammauduin sinä iltana osaksi sun takia. Sun takia mun koko loppu elämä on hankalampaa.
Mä aattelin, etten mä haluu enää ikinä olla sun kanssa tekemisissä. Helpommin sanottu, kuin tehty. Sä olit aina jollain tapaa mun mielessäni. Sä olit pyörinyt mun mielessä tarpeeksi kauan ja soitin yhdelle vanhalle frendille. Kysyin voisko se hankkia sut mun seuraan. Sillä tapaa saisin taas seuraa, kun hengailtais, vaikka vaan kolmestaan mun kämpillä. Musta alkoi tulla sun takia pelokas ja vainoharhainen ajoittain. Joskus sun kanssa oli ihan kivaakin ja tunsin itseni rohkeemmaksi kuin muuten olin. Sä toit muhun itsevarmuutta.
Kuitenkin mä hain lohtua susta mun vammautumisen tähden, kun mä en ois halunnut elää todellisuutta. Se tuntui niin vaikealta ja raskaalta. Et säkään mua pystynyt auttamaan, vaikkka niin kuvittelin uudestaan ja uudestaan. Välillä sä sait aikaan sen, että mä halusin kuolla. Halusin tehdä itsemurhan. Mulla vaan ei ollut tarpeeksi pokkaa siihen ja oon kiitollinen siitä.
Mä hengailin jossain vaiheessa sen yhden miehen kanssa. Suurin syy miksi mä rakastin sitä, olit sinä. Sinä olit meidän yhteinen ystävämme, ihan kuin meidän oma pieni lapsi, jota me molemmat rakastettiin. Me tehtiin sun eteen melkein mitä tahansa. Kun sä eristit sitä miestä musta, mä kerran sun vaikutuksesta yritin itsemurhaa, mutta ambulanssi ehti paikalle ja jouduin sairaalaan. Sä oot kyllä saanut mun elämän rajalle monet kerrat, elänkö vai kuolenko. Ihme on, että olen hengissä.
Me oltiin miehen kanssa riippuvaisia susta ja sun takia toisistamme. Me rikottiin lakia sun takia ja sä olit aina mukana. Se mies ja muut kävi keikkaamassa huoltoasemia ja mä muuten vaan varastelin kaupoista ja säädin mun lääkkeitten kanssa. Muistatko kun me liikuttiin porukassa meidän ”ystävien” kanssa. Hoitajat ei uskaltaneet tulla mun asuntoon kun me ja ystävät oltiin kaikki yhdessä. Sä sait meidät aina niin sekaviksi ja arvaamattomiksi. Me haukuttiinkin niitä, mäkin huusin yhtä huoraksi sun takia, sä olit saanut mut niin tunteeseen, joka oli niin väärin.
Mä aloin voimaan susta päivä päivältä huonommin. Mä oksentelin, mua tärisytti hikoilutti ja mulle tuli painehaava vasempaan lonkkaan. Mun hermosto-oireet paheni osaksi sen haavan takia, mutta myös sun takia ja sä olit myös syynä siihen haavaan, kun nukuin niin paljon tuolissa ja sohvilla sekaisin öitä. Mä sain paniikkikohtauksia ja tarvitsin sua vaan enemmän, että ne menisivät ohi ja saisin pääni sekaisin. Mä olin todella riippuvainen susta ja oisin halunnut susta eroon.
Mä pelkäsin, että mä kuolen sun takia ja toisaalta toivoin kuolemaani, ettei mun tarvitsisi olla enää koskaan sunkaa tekemisissä. Mä yritin lopettaa sun kanssa hengaamisen. Mä tein päätöksen monta kertaa, että mä en enää ikinä, mutta aina mä lankesin suhun uudestaan. Mä kävin jo terapiassakin juttelemassa susta ja annoin tyhjiä lupauksia sun jättämisestä.
Sitten me mentiin mun parhaan ystävän kanssa sinne vertaistukiryhmään, jossa kerrottiin, että mulla on sairaus minkä takia mä sussa roikun. Mun parhaalla ystävällänikin oli se sama sairaus. Me nähtiin suo vielä pari päivää ja sen miehen ja sun kanssa leikittiin perhettä. Kunnes yks aamu mä taas tajusin miten sä ja mä yhdessä pilataan pala palalta mun elämä. Mun oli fyysisesti ja henkisesti niin paha olla, että sä et pysty sitä edes käsittämään.
Silloin mä olin niin loppu, että aattelin tekeväni mitä vain, ettei meidän tarvitse enää olla tekemisissä ikinä. Mä menin takaisin sinne vertaistuki ryhmään. Mä tutustuin siellä uusiin ihmisiin, toisiin ihmisiin, kenellä on sama sairaus. Ne tunsi sut kaikki yhtä hyvin kuin mä. Ja ne oli kokenut kaiken saman paskan minkä sä olit aiheuttanut mullekkin.
Mä oon muuttanut monta kertaa sinä aikana kun oon tuntenut sut, mutta sä oot pysynyt aina mukana, mutta nyt mun oli aika jättää sut ja sen hetkinen asunto, koska me oltiin kaikki yhdessä sössitty mun suhteet siellä talossa.
Mä jouduin terveyskeskukseen väliaikaisesti asumaan ja sieltä mä jouduin mielisairaalaan, kun mun ahdistus kasvoi ja mä halusin taas kuolla, sun takia. Pian mä pääsin muutttamaan toiseen kaupunkiin, maalle. Musta se oli hyvä ajatus muuttaa maalle, eroon susta ja yhteisistä kavereistamme ja varsikin siitä miehestä.
Mä kävin silti usein niissä ryhmissä, joista mä sain uudet ystävät. Mun oli pakko katkaista välit kaikkiin niihin tyyppeihin jotka tunsin sun kautta. Pian mä jouduin keuhkokuumeen takia teho-osastolle ja sen reissun jälkeen mä pääsin eroon susta 18kuukaudeksi. Sinä aikana mä sain paljon tietoa ja ymmärrystä susta ja mun toiminnasta sun kanssa ja ilman sua, siis elämästä ja miten mun tulisi sitä elää.
Jossain vaiheessa, mun paras ystävä oli joutunut sairaalaan sun takia. Se oli meinannut kuolla sun takia, niin kuin aika moni ketä hengaa sun kanssa. Mä kävin puoli vuotta katsomassa tätä rakasta ystävääni sairaalassa viikottain, monta kertaa viikossa. Sitten se pääsi kotiin Jouluksi ”lomalle”. Uusi sydänleikkaus tehtiin maaliskuussa ja paras ystäväni menehtyi leikkauksessa. Että kiitti vitusti, että oot olemassa.
Mä tulin todella mielisairaaksi. Mä kuvittelin, että susta olisi apua, vaikka just olit tappanut osittain mun ystävän. Se oli se sairaus mikä huusi suo. Mä aattelin, etten mä voi elää ilman sua, että elämä on käynyt liian tuskalliseksi. Mä kuvittelin, että mä oon vaan hetken sun kanssa ja sitten taas pistän pelin poikki. Mä hakemalla hain sut takaisin mun elämään. Mun ystävät varoittelivat susta, mutta mä olin taas jo sun pauloissas.
Sä tukahdutit sitä surua ja ikävän tunnetta. Sun kanssa se tuska ei ollut muka niin paha, vaikka se oli edelleen sietämätön. Taas mä tarvitsin suo enemmän ja enemmän. Lopulta mä ajauduin mielenvikaisuuteni kanssa taas mielisairaalaan. Mä olin niin sekaisin susta, että hyvä kun pysyin hereillä. Ja kaikki se aika kun olin hereillä, olin itsetuhoinen, koska mä en kestänyt suo, enkä yhtään mitään. Mä halusin taas kuolla ja sä olit edelleen osasyynä ajatteluuni.
Mä olin alkanut riehumaan ja mut oltiin laitettu eristysselliin. Mä olin menny jonkin asteiseen psykoosiin ja purrut kaksi sormea iteltäni melkein poikki asti. Siitä mä sain verenmyrkytyksen ja jouduin sairaalaan. Ne sormet amputoitiin ja mä heräsin teho-osastolta taas. Mä olin taas vähän etääntynyt susta, enkä enää toivonut omaa kuolemaanikaan.
Kun mä pääsin sairaalasta, mä muutin taas. Mä pikkuhiljaa erkanin niistä mun ystävistä, jotka oli päässyt susta eroon, eikä halunnut olla sun kanssa tekemisissä. Mä menetin uskoni, että mä voisin olla erossa susta. Ja mä halusin oikeastaan enemmän suo, kuin niitä ihmisiä ystävikseni silloin.
Mä kävin sun kanssa festareilla ja baareissa. Vietettiin taas melko villiä elämää. Mun äiti ei taaskaan ollut iloinen kun aloin sun kanssa taas johonkin suhteeseen. Mulla ei ollut kuin joku kolme ystävää sun lisäksi. Mona, Bella ja Sanna. Nekin tunsi sut, mut ei vissiin niin hyvin kuin mä, niiden onni.
Sitten 15.10.2011 mun pikkusisko oli tehnyt itsemurhan. Se oli mulle ihan helvetin kova paikka ja sä olit ensimmäisenä mun mielessäni. Hoitajatkin olivat sitä mieltä, että sä oot avuksi. Ja äidinkin mielestä sun oli silloin hyvä olla mun tukena surussa.
Siinä me sitten kuljettiin käsikädessä taas neljä vuotta. Mä olin välillä teho-osastolla keuhkojeni takia ja silloin meidät aina hetkeksi erotettiin. Mutta aina aika nopeasti mä halusin sut takasin mun elämääni.
Jotenkin ihan hullua, että mä taas kuvittelin hyötyväni susta. Kyllä sä turrutit mut taas niin, etten tuntenut kunnolla surua, vaikka tunsin sen läsnä 24/7. Kun mä olin sun kanssa, mun ei tarvinnut kunnolla käsitellä surua, mutta tuskaa tunsin koko ajan. Et sä kyllä oikeastaan helpottanut tilannetta yhtään, mutta olin heti suhun koukussa.
Nyt oikein tarkkaan kun mietin, niin se neljä vuotta meni aika sumussa, etten muista sieltä paljon mitään, niistä ajoista. Sitä paitsi nukuin varmaan puolet ajasta. Sen mä muistan, että mä olin tosi yksinäinen, vaikka sä olit mun kanssa. Oikeastaan me oltiin kahdestaan eristäydytty mun kotiin. En mä edes halunnut nähdä ketään muita.
Jotenkin se meidän suhde taas paheni. Mä olin todella riippuvainen susta ja tarvitsin sua enemmän. Mä sain koko ajan paniikkikohtauksia sun takia. Tuntui, ettei mikään enää riittänyt. Olin hyvin lähellä tehdä itsemurhan yhtenä yönä, kun kävin päivystyksessä sun takia. Silloin mä tajusin, ettei meidän yhteinen tie voi enää jatkua tai mä kuolen tai tapan itseni. Mä hain apua mielenterveystoimistosta, miten pääsen eroon susta, vieroittautumalla pikkuhiljaa.
Puoli vuotta siinä meni, että mä pääsin eroon susta lopullisesti. Jo ennen vieroitusta mä aloin taas käymään siellä vertaistukiryhmissä. Ne ryhmät ja ne ihmiset olivat suuri tuki susta eroon pääsemisessä. Siinä matkan varrella mä aloin seurustelemaankin ja sä kuljit siinä sivussa. Kyllä se mieskin minua tuki, että mä voisin jättää sut pois mun elämästäni. Mulla oli susta kauheat vieroitusoireet, mutta mä tiesin, että ne oli kestämisen arvoiset, joten mä kestin ne.
Mä olin ollut 60 päivää niin, etten ollut ollut sun kanssa tekemisissä. Sitten tää mies jätti mut, ja taas ensimmäisenä sä olit mun mielessä. Onneksi meillä oli vain sellainen yhden illan juttu silloin. Jos se olisi jatkunut kauemmin, en tiedä olisinko enää päässyt eroon susta, ja voi olla, että hyvin pian mä olisin kuollut sun takia.
Tämän jälkeen mä sain kaikkien taisteluiden jälkeen yksityisen Minnesota- mallisen päihdehoidon avohoitona. Siihen kuului myös, että käyn viisi kertaa viikossa verttaistukiryhmissä. Silloin jo hoidon aikana, mä olen kirjoittanut osan tästä tekstistä. Se hoito ja vertaistukiryhmät ovat antaneet minulle elämän. Ne ovat olleet elämäni käännekohtia ja saanut mut ymmärtämään, että sun kanssa kulkeminen vie multa hengen. Mä ymmärrän että mulla on sairaus ja mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa, että minun pitää myös hoitaa sairauttani.
Mulla alkoi kovat kipu ja hermosto-oireet, kun mä olin ollut susta taas erossa 1,5 vuotta. Osittain mun sairaus ja sitä hoitaneet lääkärit olivat sitä mieltä, että sinusta on minulle apua lääkkeenä. Olinkin jo niin yliherkistynyt sinulle, että lääkäreiden määräämänä lääkkeenä sinä veit minut tuona vuonna kolme kertaa teho-osastolle hengityslaman ja tajunnantason laskun vuoksi. Yhtenä niistä kertoina olin ollut tajuttomana vuodeosastolla tietämättömän ajan, joten ei tiedetty millaiset aivovauriot olen saanut. Palaudunko enää koskaan normaaliksi.
Lopulta olin kärsinyt kivuista ja hermosto-oireista noin vuoden, enkä nukkunut enää niiden takia kuin noin neljä tuntia yössä. Lääkkeet ja oireet olivat saanet minun psyykkeen hyvin syviin vesiin. Olin laittanut jo viestiä armokuolemastakin. Retkahdin sinun tuhoosi yhdeksi illaksi. Olin ollut jo 2,5 vuotta susta erossa. Mitä ihmettä tapahtui? Miksi lankesin ansaasi. Se katumuksen ja tuskan ja häpeän, epäonnistumisen tunne.
Pysäytin toimintani sinun kanssasi. Minulla oli se tieto ja tunne sinusta. Mulle löydettiin myös vihdoin lääkitys joka ei vaikuta hengitykseen, eikä verenpaineeseen. On vaikea puhua lääkkeistä ja sinusta, koska olette osaksi yhtä. Ja olen joutunut jo 19 vuotta käyttämään lääkkeitä ja joudun käyttämään loppu elämäni.
Mä koitin olla susta erossa myös ilman mun itsehoitoa, eli vertaistukiryhmiä. Sekään ei ollut helppo tie. Ikävöin sinua taas enemmän ja tälläkin kertaa syynä oli tunteet. Ihmissuhteista aiheutuva pelko ja läheisriippuvuus. Pelot, että en selviä elämästä. Olisin jo halunnut kutsua sut mun kaveriksi tänne, mutta käänsin kelkkani ajoissa. Pyysin apua ja palasin ryhmiin.
Nyt mä oon ollu erossa susta viimeisestä retkahduksesta yli kaksi vuotta, ja tuntuu ihan helvetin hyvältä. Nyt, kun kunnolla ajattelen suhdettamme kokonaisuudessaan, niin todella mielenvikaista se on ollut. Oikeastaan sellainen on – off – suhde, jossa mä oon ollut koko ajan riippuvainen susta. Aina, kun mulla on tullut vaikeuksia, mä olen luullut, että sä voit auttaa, vaikka oikeasti sä oot vain pahentanut asioita ja saanut mut ihan sekaisin, niin, etten ole enää pystynyt toimimaan, enkä ajattelemaan.Sun takia mä oon meinannut kuolla monta kertaa ja sun takia mä olen meinannut tappaa itseni monta kertaa. Mutta mä oon vielä elossa, ja mä haluan oikeasti elää ja nauttia elämästä.
Tämä on viimeinen jäähyväiskirje sinulle, enkä halua sua enää mun elämääni millään tavoin. Usko tai älä, mutta tää on tuntunut todella vaikealta. Toisaalta tää on ihan helvetin suuri helpotus. Jotenkin mä oon sulle tosi vihainen ja katkera, mutta toisaalta en saa sua ikinä pois tästä maailmasta, vaikka kuinka haluaisin. Mä vaan toivon, ettet sä sotkeutuisi enää mun läheisten elämään, ettei kukaan mun läheinen joutuisi koskaan kärsimään niin kuin mä tai ne, jotka ovat jo kärsineet sun takia.
Toivon myös ettei lapset, nuoret ja aikuisetkaan ottaisi suo uudeksi tai vanhaksi leikkikaveriksi. Se on valitettavan lyhyt tie helvetilliseen tuhoon ja elämän lopullisuuteen, eli kuolemaan.
Toivoisin, että sä tuntisit edes pientä omaatuntoa tai tuskaa, mutta sulla ei ole tunteita. Se tässä hirveää onkin. Sä voit tuhota, vaikka kuinka monen ihmisen elämän, eikä se haittaa sua ollenkaan. Mutta mä olen nyt oman osani tehnyt. En edes ole pahoillani. Hyvästi.
