Kuukausi: joulukuu 2018

Kyllä mulla on suunnitelmia ensi vuodelle. Haluaisin niiden toteutuvan, koska osaltaan ne suunnitelmat on toiveita saavuttaa asioita ja toteuttaa itsestään asioita, sekä kehittyä ihmisenä. On helppo tehdä suunnitelmia, kun tietää mitä elämältään haluaa, mutta onko minun niitä helppo toteuttaa minun kohdallani?

Kerronpa teille ensi vuoden suunnitelmistani. Ykkösenä listalla on elää hyvää elämää. Siihen kuuluu itsensä hoitaminen, päihdesairauden hoitaminen vertaistukiryhmien avulla. Fyysinen ja psyykkinen puoli, eli fysioterapia, hengitysfysioterapia ja psykoterapia. Olen myös aloittamassa vanhan harrastuksen uudelleen, Nia-tanssin. Tanssi varmasti vaikuttaa mieleen ja kehoon positiivisesti. Tähän hyvään elämään kuuluu myös rakkaudellinen parisuhde ja suhde on minun osaltani huono, ellen hoida itseäni monella eri elämän osa-alueella.

Nyt kun olen toipunut leikkauksesta, on aika ottaa kiinni treenikaudesta, kesäkuntoon. Viime kesänä olin hyvässä kunnossa. Pääsin lenkkeilemään jopa yksinkin kilsan lenkkejä. Ennen leikkaustani treenasin monta kertaa viikossa avustajanikin kanssa. Hän laittoi puntit käteeni, minä laitoin musat täysillä soimaan ja treenasin 30-60min kerrallaan.

Sitten työt. Kouluttauduin Invalidiliiton kautta kokemusasiantuntijaksi syksyllä 2017. Suoritin näytön Liedon Novidassa lähihoitaja opiskelijoille. Kerroin heille miten lähihoito on liittynyt elämääni ja miten se liittyy elämääni tänäpäivänä. Kerroin heille myös elämäntarinani.

Nyt olen päässyt mukaan päihdepuolelle tekemään kokemusasiantuntijan keikkaa, joka on ollut todella antoisaa ja mielenkiintoista. Nämä keikat jatkuvat ensi vuoden puolellakin. Toivon tietenkin myös lisää kokemusta kokemusasiantuntijana toimimisesta ja menisin mieluusti terveydenhuollon oppilaitoksiin ja muuallekin mihin mahdollisuudet kantavat.

Seuraava Invalidiliiton kokemuskouluttajien tapaaminen on 4.-5.5. Lahdessa. Olisi mahtava päästä tuonne mukaan. Näkisi tuttuja ja saisi uusia oppeja.

Kirjoitamme kirjaa minun elämästäni Linda Kanervon kanssa. Tietenkin edistytään askel kerrallaan, mutta pikkuhiljaa, koska meillä ei ole sovittua aikataulua, eikä kiire mihinkään. Linda on ihan huipputyyppi ihmisenä, kuin varmasti kirjoittajanakin!

Olisi myös kiva päästä bileisiin, keikoille ja ehkä joillekin festareillekin. Rakastan musiikkia ja tanssimista. Sitä, kuinka tuntea basso kehossa ja antaa palaa. Ilon ja ystävien hymyt kasvoilla tunnista toiseen ja kaikki tämä selvinpäin ja raittiiden ystävien kanssa.

Muutenkin ystävät ovat minulle tärkeitä ja haluan viettää heidän kanssaan aikaa. Minulla on hyviä, luotettavia ystäviä, jotka ovat myös tukena elämässä. Ihmissuhteet ja läheiset ovat henkireikäni. Kyllä piristää, kun näkee toisen tai kuulen toisen äänen. Lämmin halaus on meidän kesken tärkeää.

Eipä minulla mitään sen suurempia toiveita ole. Mutta kysymys kuuluu edelleen, miten ne kaikki toteuttaa? Moni noista olisi ihan helppo mennä vaan ja tehdä, mutta esteet. Millaista on elää, kun koko ajan elää vaarassa niin, ettei pysty tekemään kovin pitkän tähtäimen suunnitelmia? Tai voin tehdä, mutta seuraavaksi kerron muutamia käänteitä, jotka voi muuttaa kaiken. Joita olen jo kokenut ja tulen varmasti vielä kokemaankin.

Koko hyvän elämän rakentuminen pysähtyy siihen paikkaan, kun sairastun. Ja kun sairastun, niin kuinka pahasti sairastun. Mikä sairaus minulle tulee. Joudunko sairaalaan, vai pystynkö olemaan kotona. Kun sairastun, fyysinen kuntoni romahtaa ja sitä mukaa myös pikkuhiljaa psyykkinen puolikin. Tästä on pitkä tie saada taas elämä tasapainoon.

Jos joudun sairaalaan, olen yleensä todella sairas. Minua sinne ei hevillä saa sairaalakammoni vuoksi. Minulla on myös paljon traumaattisia muistoja sairaalassaolo ajoilta.

Nyt en ole puoleentoista vuoteen ollut teho-osastolla keuhkoinfektioiden seurauksena, mutta ennen olin vuosittain. Kun jouduin teholle, olin myös nukutettuna joitakin aikoja ja sairaalareissut kestivät kuukauden. Tilanteen on pelastanut Tyksin yskityskone, joka on minulla kotona lainassa ja hengitysfysioterapia, sekä yöllä käyttämäni 2PV-laite.

Tässä minä menossa avopuolisoni ja 2PV-laitteen kanssa untenmaille:

 

Jos joudun sairaalaan, sillä ajalla ei saa kelan maksamia terapioita. Se on suuri syy myös sille miksi fyysinen ja psyykkinen kunto romahtaa. Toisaalta, jos makaa hengityskoneessa nukutettuna, ei sieltä paljon terapioida. Tottakai itse kehossa oleva tulehdus on suurin syy fyysisen kunnon romahtamiseen. Sairaalassa saa fysioterapiaakin, mutta ei se ole sama asia. Silloin perehdytään sairaalassa oleviin akuutteihin ongelmiin.

Psyykkinen puoli sairaalassa menee lujaa alamäkeä ja pelot nousevat pintaan. Yleisimpiä pelkoja ovat kuolemanpelko ja tukehtumisen tunteet. Ja se minun oma päähänpinttymä, olet taas sängyn vanki.

Myös päihdesairaus nostaa pintaansa sairaalassa, koska varsinkin teho-osastolla joudun käyttämään päihdyttäviä lääkkeitä erinäisistä syistä. Joudun aina myös vieroittautumaan niistä ja hyvin äkillisesti, mikä on hyvä asia mielestäni, koska aiemmin kierre on usein jatkunut siitä, ja käytin jo ennen sairaalaan joutumista. Nykyään asiat ovat onneksi toisin.

Ihmissuhteet ja parisuhde saavat melkoisen koitoksen sairaalaan joutuessani. Rakkaani ja läheiset pelkäävät ja joutuvat ajoittain pelkäämään kuolemaanikin. Minun rakas, läheiset ja ystävät ovat onneksi aina tukenani, kun sairastun. He viettävät kanssani hyvin paljon aikaa sairaalassakin.

Treenikaudet sairaalan jälkeen lähtee taas alkupisteestä. Lihasvoima ja tasapainon harjoitukset ovat ensin hyvin kevyitä ja siitä tavoite aina parempaan. Riippuu myös vähän siitä, kuinka hyvässä kunnossa olen sairaalaan joutuessani. Pitkä taival pelkkään peruskuntoon.

Monet keikat ja festarit on menetetty sairastamisen tai sairaalaan joutumisen vuoksi, niin kuin myös yksi etelän matkakin. Tosin onni onnettomuudessa, että jouduin päivä ennen Espanjan matkaa teho-osastolle, keuhkoni eivät kestäisi lentämistä, niin lääkärit minulle sanoivat.

En ole pessimisti, vaan hyvinkin optimistinen. Tämä kaikki on tapahtunut vuosittain toistuvasti. Tietenkin toivon ja pyrin siihen, että unelmani ja tavoitteeni toteutuisivat. Tämäkään ei aina ole minun käsissäni. Minun täytyy vaan hyväksyä elämä sellaisenaan kuin se tulee ja mentävä aina eteenpäin. Olen realistinen.

Vaikka jokainen ihminen voi sairastua ja joutua sairaalaan koska vaan, on minulla hyvin suuret prosenttimahdollisuudet joutua sinne usein perussairauksieni vuoksi. Haluan uskoa, että ensi vuosi menee hyvin, ehkä paremmin kuin tämä vuosi. Toivoa on!

Menin sairaalaan 22.10.2018. Mukaan oltiin pakattu varmuuden vuoksi kaikki, mitä ikinä voisin tarvita, kuten yskityskone. Jotenkin pelkäsin pahinta, mutta toisaalta en enää pelännyt mitään, koska minä en enään pysty vaikuttamaan tulevaan koitokseen.

Vastaanotto sairaalassa oli mukava ja asiallinen. Olin aiemminkin ollut tällä osastolla ja muistin henkilökunnan, avun ja asiakaslähtöisyyden hyvän puolen osaston hoidosta. Avopuolisni sai luvan jäädä yöksi. Minun kun on niin vaikkeaa olla yksin sairaalassa, niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Ensimmäinen asia mikä minun piti tehdä sairaalassa, oli juoda lasillinen Phosphoral juomaa. Se on suun kautta otettava paksusuolen puhdistusliuos, joka vaikuttaa lisäämällä veden määrää ulosteessa. Phosphoralia käytetään puhdistamaan suolistoa ennen paksusuolen leikkausta.

Tässä mainittuna Phosporalin juomisesta aiheutuvia yleisimpiä haittavaikutuksia: Pahoinvointi, vatsakipu, turvotus ja ripuli, vilunväreet, heikkous ja heitehuimaus, oksentelu, rintakipu ja päänsärky…

Minä en meinannut millään pystyä juomaan litkua, se oli niin kuvottavan makuista. Litku piti juoda niin, että vasta kun on lasin juonut tyhjäksi, saa vasta sen jälkeen juoda mehua. Ja piti myös juoda todella paljon sen jälkeen koko loppu päivä. Tyhjennysliuos maistui metallilta, merivedeltä ja suolalta. En ole koskaan elämässäni juonut mitään niin pahaa ja sain nuo kaikki yllämainitut haittavaikutukset.

Tämän jälkeen kiiruhdin tupakalle, koska suurin huolenaiheeni oli: koska jysähtää paska housuun vai kerkeänkö vessaan asti? Vastaus tähän kysymykseen: kerkesin, vaikka tiukille meni sekin.

Minulle tuotiin vessaan pahoinvointilääkettä, koska yökkäilin huonovointisuuteni takia. Vatsakivut oli järkyttävät ja paskaa vaan tuli ja tuli. Join kokoajan siinä toivossa, että se helpottaisi, mutta ei. Päässä jyskytti ja kuumotti, mutta oli kylmä. Fyysiset oireet olivat niin kovat, että henkinen puolikin romahti. Aloin hysteeriseen itkuun ja sain paniikkikohtauksen. Pelot nousivat pintaan ja olisin vain halunnut mennä kotiin ja jättää koko leikkaus väliin.

Istuin vessassa yhteensä 2-3h, kunnes suoliston toiminta alkoi laantua. Päätin mennä omaan tuoliin ja tupakalle rauhoittumaan. Vaikka leikkaukseen ei ollut enää kuin noin 14tuntia, en pystynyt ajattelemaankaan tupakanpolton lopettamista, kaikista riskeistä huolimatta.

Minun olisi vielä pitänyt juoda toisen kerran Phosphoral tyhjennysliuosta, mutta sain kirurgilta luvan, ettei minun tarvitse, koska se oli minulle niin rankkaa henkisesti ja fyysisesti. Ensimmäinen päivä sairaalassa meni aikaa kuluttaen ja odottaen. Äitini kävi koiransa kanssa moikkaamassa meitä sairaalan pihalla.

Illalla, kun menimme nukkumaan mietin elämäni kulkua. Mietin onko tämä viimeinen iltani tässä elämässä? Sanoin avopuolisolleni, muista, että rakastan sinua aina. Ja jos jotain tapahtuu, niin yritä jatkaa elämää, olen sitten suojelusenkelisi.

Minä nukahdin, mutta avopuolisoni ei saanut unta. Häntä pelotti ja ahdisti. Lopulta hän herätti minut ja kysyi, voiko hän lähteä kotiin? Hän halasi minua, otti minusta kiinni ja suuteli. Vaikka olin unenpöppörössä, ymmärsin tilanteen ja sanoin, mene vaan rakas.

Aamulla heräsin ja hoitajat pyörivät ympärilläni. Soitin vielä Janille ja puhelimeeni oli tullut monia viimehetken tsemppaus viestejä. En kerennyt niitä paljon lukemaan, mutta tuli hyvä mieli. Ajattelin, se on menoa nyt ja hyvin pian lähdimme kohti leikkaussalia.

Ensin palelin käytävällä. Anestesia lääkäri tuli haastattelemaan minua lääke-allergioistani. Sanoin, että kaikki löytyvät hengenvaarallisista lääkeaine tiedoistani. Minut vietiin leikkaussaliin, jossa oli muutamia hoitajia lääkärin lisäksi. Minut siirrettiin leikkuspöydälle, joka oli kylmä ja kova. Kun minulle laitettiin käteen kanyylia, tuli kandi kysymään, saako hän tulla seuraamaan. Se oli minulle ok. Anestesialääkärini sanoi kandille tämän olevan mielenkiintoinen tapaus ja selitti mitä minulle ollaan tekemässä.

Minut käännettiin kyljelleni ja minulle laitettiin epiduraalipuudutus. Se oli jotenkin outo ja jännittävä kokemus. Ihan kuin selässä oisi rusahtanut jokin nikama, tuntui siltä. Minulle on vaikea tehdä intubointi, eli hengitysputken asentaminen. Siksi se tehtiin minulle kameraputkella. Toimenpide oli vähän kuin proncoskopian tekeminen, joita minulle on tehty satoja kertaa. Ensin sumutetaan nenään ja nieluun puudutusainetta, joka maistuu ihan bensalta ja sitä myös nielee. Sen jälkeen mennään skoopilla nenän kautta nieluun ja lisätään puudutusainetta. Mennään nielun läpi keuhkohin, työnnetään hengitysputki keuhkoihin. Nukutusaaine suoneen ja taju kankaalle.

Minua leikkasivat kaksi eri kirurgia. Gastrokirurgi ja Urologi. Minulle tehtiin yhdellä kertaa kolme leikkausta, koska minut on niin iso riski nukuttaa, niin kaikki hoidettiin kerralla. Minulla on ollut virtsa-avanne vuodesta 2013 asti. Nyt leikkauksessa urologi siirsi avannetta ylöspäin, koska avanne oli jäänyt painamaan vatsani ja reiteni väliin sijainnin vuoksi. Gastrokirurgi leikkasi minulle paksusuoli-avanteen ja poisti ulkoiset peräpukamat, jotka alkoivavat vaivaamaan jo kuukausi ennen leikkausta. Leikkaus meni hyvin ja onnistuneesti.

Heräsin teho-osastolta. Tuttu lääkäri oli paikalla. Minut piti ottaa hengityskoneesta pois, jossa olo on hyvin tukala hereillä ollessa. Lääkäri kuitenkin kysyi hoitajalta, mitä lääkettä leikkauksessa laitetussa selkäytimeen menevässä kipupumpussani menee? Hoitaja vastasi, että puudutusainetta ja fentanylia. Fentanyl on minulle hengenvaarallinen lääke, joka aiheuttaa minulle hengityslamaa ja tajunnantason laskua. Minua ei siis syystä voitu vielä vieroittaa hengityskoneesta, vaan lääke piti purkaa ja odottaa vielä, että lääke poistuu elimistöstäni. Minä olin ahdistunut hengityskoneen vuoksi ja yritin vain pyytää lääkettä, että nukahtaisin.

En tiedä mitä tapahtu, mutta heräsin myöhemmin uudestaan hengityskone vielä paikallaan toisen tutun lääkärin läsnäoloon. Hän sanoi, että nyt otetaan putki pois. Niin minä siinä hengitin sitten itse. Olin pelokas, mutta oloni oli kuitenkin turvallinen. Minulla ei muuten ollut kipuja, kuin oikea lapani vihloi kun olin pääty pystyssä. Hengityksen mukaan tuleva vihlonta oli kova. Olin ehkä ollut leikkauksen aikana jossain huonossa asennossa, epäilin.

Lääkäreitä kävi katsomassa minua teholla ja kaikki olivat tyytyväisiä, etenkin minä. Olin edelleen elossa. Tuntui oudolta olla teholla, kun kerrankin olin siellä niin, ettei minulla ollut hengityspuolella ongelmaa. Nukuin teholla paljon, katsoin telkkaria ja puhuin avopuolisoni ja äitini kanssa puhelut. He lupasivat molemmat tulla seuraavana päivänä katsomaan minua.

Seuraavana aamupäivänä minut siirrettiin teholta vielä keuhkovalvontaan seurantaan. Fysioterapeutti kävi kanssani tekemässä hengitysharjoituksia. Äiti ja Jani saapuivat katsomaan minua. Sain ensikertaa leikkauksen jälkeen ruokaa, joka oli vielä soseutettua. Ruoka oli taivaallista, kun oli jo niin kova nälkä. Syömisen jälkeen verenpaineeni romahtivat, mutta ne nousivat kun sain tipasta nestetäyttöä. Tulehdusarvoni ja kuume nousi, mutta se johtui leikkauksesta, mikä on ihan normaalia.

Kuitenkin seuraavana päivänä otettiin varmuudenvuoksi keuhkokuvat. Niissä ei näkynyt mitään. Olin hyvässä kunnossa ja niin minut siirrettiin taas urologian osastolle. Fysioterapeutti kehoitti omaan pyörätuoliin nousua ja minähän olin innoissani, koska inhoan sänkypotilaana olemista.

Jani oli tullut sairaalaan avukseni ja hän oli loppu sairaalajakson kanssani 24/7. Toinen avustajistani kävi katsomassa minua. Äitini tuli myös. Minä halusin heti kanttiiniin, kun pääsin jakkarani kyytiin. Minulla meni selkäytimeen kipupumppu jonne meni puudutusainetta. Siitä sain painaa lisäannoksen 15min välein. Söin myös buranaa ja panadolia tarvittaessa.

Esimmäisenä päivänä jaksoin istua tuolissani noin kolme tuntia. Olin ihan loppu ja kipuinen, kun menin sänkyyn. Hoitajien lähdön jälkeen olin äitini ja Janin kanssa. Aloin hysteeriseen itkuun. Olin pettynyt itseeni, kun en kyennyt istumaan kauemmin tuolissani. Olin epätoivoinen, pelokas ja ahdistunut. Olen sängyn vanki, enkä pääse enää ikinä mihinkään, olin sanonut ja itkin peittojen alla. Äitini ja Jani yrittivät palauttaa minua realiteetteihin. Minuthan oltiin juuri pari päivää sitten vasta leikattu.

Seuraavana päivänä päivällä nousin taas tuoliini, se oli oma tahtoni. Halusin liikkeelle. Tuona päivänä istuin jo iltamyöhään asti tuolissa. Kipuja oli jonkin verran, mutta olen sinnikäs. Tein sairaalassa oloaikana joka päivä hengitysharjoituksia. Sain alkaa syömään kiinteää ruokaa, olin siitä onnellinen. Myös tupakanhimoni kasvoi niin suureksi, että aloin taas tupakoimaan, vaikka tiesin ettei se ole hyväksi minulle.

Seuraavina päivinä minulle etsittiin oikeat avannetuotteet. Kiertelimme Janin ja ystävieni kanssa tunneleita pitkin T- ja A-sairaalan väliä, koska A-sairaalan kanttiini ei ollut niin usein auki. Oli myös rakennettu uusi tunneli niiden välillä, joka helpotti liikkumista.

Olin ollut vähän alle viikon yhteensä sairaalassa, kun aloin puhumaan kotiinpääsystä. Koti-ikävä oli kova. Päätettiin ottaa kipupumppu pois ja pärjäsin hyvin ilman sitä. Kotiinpääsy oli mahdollista. Seuraavana päivänä oli vielä avannehoitajan tapaaminen, jonka jälkeen lähdimme kotiin.

Minulla oli vielä leikkauksesta johtuvia rajoituksia. Kuuteen viikkoon leikkauksesta ei saanut urheilla, eikä mennä vatsan päälle. Ei saanut ottaa influenssa rokotetta. Tikit oli vielä poistettava. Tältähän se mun vatsa sitten näytti:

Kun olin ollut kotona vain päivän, illalla huomasin housujeni olevan ihan veressä. Tokaisin, että jos aamulla vielä vuotaa, niin menen päivystykseen. Minulla siis vuosi peräsuoli verta, siitä mistä peräpukamat oltiin leikattu. Aamulla suihkutuolissa ollessani verta tippui lattialle ja niin lähdin tympääntyneenä päivystykseen.

Siellä hommat hoitui sillä kertaa nopeasti. Minut katsoi lääkäri ja hän laittoi peräsuoleen itsestään sulavan, imevän tamppoonin, jolla vuoto loppui, eikä enää palannut. Suoleni oli ollut myös jotenkin tukossa leikkauksen jälkeen ja alkoi vihdoin toimimaan. Se ei sitten ollutkaan niin mukavaa. Ulostepussi täyttyi päivän aikana viisi kertaa melkein täyteen. Minä säikähdin, että tuleeko tätä paskaa näin paljon joka päivä? Vastaus on ei, onneksi.

Suolentoiminnan ylikierroksilla käyminen aiheutti huonovointisuutta. Oksetti todella, eikä oikein mikään maistunut. Huonovointisuus meni onneksi muutamassa päivässä ohi ja myös sulentoiminta avanteen kanssa rauhottui.

Oli tullut myös yksi uusi ”vaiva”, piereskely ilman minkäänlaista hallintaa. Onneksi sentään suoli-avanteen pussissa on ilmasuodatin, eikä syystä pierut haise oikeastaan miltään. Mutta onhan se vähän noloa milloin missäkin tilanteessa, kun äänet kyllä kuuluvat erittäin hyvin. Toisaalta miksi pierut ovat tabu ja naurunaihe. Itseänikin kyllä välillä nauran, kun säikähdän omia pierujani. Tietyissä tilanteissa tunnen häpeää. Tämän kanssakin on vain opittava elämään ja hyväksymään tämäkin osa elämääni.

Tästä eteenpäin olen toipunut hyvin, mitä nyt flunssakuumetta ja kohtutulehdusta. Minulle ne ovat toisia seikkoja ja aiheuttavat toisia ongelmia, mutta olen ikionnellinen, että selvisin leikkauksesta hengissä ja ilman keuhkokuumetta. Olo tuntuu melko teräsnaiselta.

Olen kyllä erittäin kiitollinen Tyksin lääkäreille ja hoitajille. Kaikille, jotka osallistuivat hoitooni ja kuntoutukseeni myös kotona. Ja fysioterapeuteilleni, sekä psykoterapeutilleni. Kaikkein kiitollisin olen avopuolisolleni Janille, vanhemmilleni ja niin ihanille ystävilleni <3.

Seuraavaksi järjestettiin kotiinpaluu juhlat. Samalla juhlittiin isänpäivää ja minun 35-vuotis syntymäpäivääni. Nämä olivat minun juhlani ja minä olin jo ennen leikkausta päättänyt mitä juhliin leivotaan. Kinder juustokakkua, lime-vadelma juustokakkua ja kinkkupiirakkaa. Oli kyllä onnistuneet ja maukkaat tarjoilut.

Sukulaisia ja ystäviä kävi juhlissa, joissa prinsessa piereskeli kauniina, joka pisti huvittamaan yhtä ja toista. Läheisten kanssa on rento olla, vaikka vähän piereskelisi. Jokainen meistä päästelee ilmoja pihalle. Lahjaksi sain rahaa niin, että vuosien toiveideni jälkeen ostin itselleni clip-onn aidot hiustenpidennykset.

Oli kulunut noin kuusi viikkoa leikkauksesta. Olin palannut kokemusasiantuntijan hommiin. Sielläkin ensimmäisessä palaverissa töräytin kunnolla ja häpesin todella. He tiesivät minun tilanteen, eivätkä reagoineet asiaan mitenkään. Tilanne meni hyvin.

Oli vielä bile-ilta tiedossa. Minä tykkään käydä tanssimassa konemusiikki bileissä ja tapahtumissa. Olin ollut viimeksi kesällä. Börssissä täällä Turussa oli bileet. Tosin esteettömyys pyörätuolilla on siellä erittäin huonosti otettu huomioon. Käyn siis bileissä selvinpäin. En käytä mitään päihdyttäviä aineita. Sairateni vuoksi minulla menee PKV-lääkkeitä, joita minun on pakko käyttää. Tupakka on erittäin huono paheeni.

Nyt on siis kulunut kahdeksan viikkoa minun leikkauksestani. Olen oppinut elämään avanteideni kanssa ja elämäni on helpottunut todella huomattavasti ja olen äärettömän kiitollinen elämänlaatuni paranemisesta.

Nyt toiveena on tehdä mahdollisimman paljon keikkaa kokemusasiantuntijana. Ensi vuonna alan harrastamaan Nia-tanssia. Hoidan itseäni ja päihdesairauttani käymällä edelleen vertaistukiryhmissä viikottain niin monesti, kun kunto antaa periksi. Minusta ja avopuolisostani oli myös juttu Seiskassa nro.51/2018. Nyt koitan myös enemmän panostaa tähän blogin kirjoittamiseen. Ihanaa joulun odotusta kaikille, palataan!